Veneretket Laatokalla

Hyvat lukijat! Olen iloinen esitella teilla hanen monen vuoden tyon omistettu kotimaahansa. Tama albumi sisaltaa kuvia matkoillani Laatokkaan, seka erillinen luku korostettu Sortavalan sen monumentteja ja sen historiasta. perusajatus syntyi tama kuvakirja on suora tarina nahtavyyksista ja kauneuden alueella. Haluan nahda Opiskeletko taman kirjan ja valokuvien katseluun, inhottavasti tunteet etta hukkua, kun pysyn one-on-one suuruuden paikallisen luonteen. On olemassa paljon levyja ja kirjoja omistettu yksittaisten kaupunkien ja erikseen Laatokan. Minun tehtavana oli yhdistaa nama kaksi kertomuksia. Nayta kaikki hieman eri nakokulmasta, eri valossa. Toivottavasti et ole liian jarkyttaa minun huonoa esitystapa, mutta joka tarina, joka kuva yritin valittaa ole kuiva tietoja, mutta jotain todella mielenkiintoista ja epatavallinen mielestani. Toivotan teille miellyttavaa katsella ja viite. Valitettavasti kaantamista, teksti on kaannetty ammattimaisemmin.

Kirjaa on saatavilla. Talla sivulla voi tutustua sen taysin. Teksti sailyy ennallaan, muutetaan joitakin kuvia myohemmin.

Laatokka. Etela

No niin – meidan matka alkaa. Me lahdemme Morozovin kylan pienesta poukamasta ja menemme Laatokan pohjoiseen Sortavalan alueelle. Matkustamme jarven lansipuolella – Konevitsan saari, Kakisalmi ja Valamo ovat meidan matkalla. Jokainen naista paikoista ansaitsee omaa kirjaa ja matkaa. Naista paikoista on jo paljon kirjoitettukin. 70 prosenttia Laatokan ja Pietarin matkustajia lopettavat tutustumisensa Laatokkaan Valamossa. Siksi meidan paamaaramme on tutustuminen Laatokan saaristoon, Sortavalan arkkitehtuurisiin muistomerkkeihin, Ruskealan marmorijarvien maisemiin ja tietenkin ”valkoisten oiden” kauneuteen. Paras aika lahtea tallaiselle matkalle on kesakuun viimeinen ja heinakuun ensimmainen viikko. Se on rauhallisin, kaunein ja lampimin aika. Mutta joka tapauksessa kannattaa olla valmis yllatyksiin. Laatokka ei anna anteeksi, jos siihen suhtaudutaan vaheksyvasti ja kannattaa muistaa Laatokan Jumalat -uskotteko heihin tai ette- jos ette ole heidan mielikseen, matka voi epaonnistua. Laatokka on elava olento. Siina on paljon arvoituksia, paljon selittamatonta ja mystista sen nimella alkaen. Nevo, Aldoga – miksi on nimensa ”Laatokka” voi kysya vain vikingilta. Se on Euroopan suurin jarvi. Pohjoisesta etelaan se on yli 200 km pitka, lannesta itaan yli 120 km levea. Laatokan syvin paikka on 233 m. On mielenkiintoista se, etta Laatokan etelaosa on matala ja pohjoisosa on oikein syva, siksi kun jarvella on ”pohjoismyrsky” Laatokan etelapuolella on ”lihamylly”. Kun syvyys on niin erilainen, myrskyvesi ”sarkee” ja ottaa alle kaikki, mita tapaa matkallaan. Kun tuuli on etelapuolelta suurien aaltojen lisaksi on ”mahdollisuus” rikkoa veneen korkeihin kallioihin. On parempi valttaa myrskya tai odottaa sen loppua lahipoukamassa.

Laatokka. Etela

Mustaniemi

Kohta meidan matkalla tulee vastaan saari. Se on Konevitsan saari (Hevosen saari). Taman nimen saari sain hevoskiven mukaan, joka oli pakanallisten karjalaisten ja suomalaisten jumalanpalvelupaikkana, siella joka vuosi he antoivat jumalilleen hevosen uhriksi. Itsekin kivi muistuttaa hevosen naamaa. Tama saari on esimerkki siita, miten samassa saaressa voivat asua yhdessa luojat (munkit) ja tuhoojat (sotilaat). Saaren pohjoispuolella on sotilaiden kunta raunioissa ja radioaktiiviset laivat veden alla, etelapuolella on luostari. Jos haluatte katsoa luostaria laivalta, kannattaa menna saaren vasemmalla puolella, jos lahdette Pietarista Kakisalmen suuntaan. Tassa on tietoja luostarista, jonka perusti 1300- luvun loppupuolella pyhittaja isa Arseni Konevitsalainen Novgorodista. Vuonna 1338 aloitettiin rakentaa Laatokan rannalla Jumalan Aidin Syntymiselle omistettu kirkko. Vuonna 1421 vedentulva pakotti Arsenin siirtamaan luostarin korkeammalle paikalle, jolla se nytkin on. Kaksi kertaa – vuosina 1577 ja 1610 – ruotsalaiset valloittivat saaren. Vuonna 1610 he tuhosivat sen ja sen jalkeen Konevitsa oli ruotsalaisen vallan alla Pohjoissodan loppuun saakka. Kirkko oli tuhottu. Rakennukset, jotka ovat nyt pystyssa, rakennettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella – silloin luostarin kukoistusaika oli. Taalla vierailivat Aleksanteri 2 perheineen ja seurueineen, kirjoittajat Leskov, A. Dumas, F. Tuttsev ja Nemirovits –Dantsenko. Kun vuonna 1917 tapahtui vallankumous, luostari ei karsinyt, koska se oli Suomen puolella. Ennen kun talvisota alkoi, saaressa oli Suomen armeijan esikunta (hotellin kivirakennuksessa) ja 2 rannikkopatteria. Kun sota alkoi, osa esineistoa oli evakuoitu, mutta silti isompi osa jai – kirkkojen ikonostaasit ja kellot paitsi Kazanjan skiitan kelloja. Vuonna 1941 kun saari taas palasi Suomen haltuun, osa munkkeja palasi saareensa yrittaen uudistaa luostarin elamaa. Kaikki kirkot paitsi Nikolski kirkkoa olivat kokonaan tuhottuja. 19 paivana elokuuta vuonna 1944 viimeiset munkit jattivat ikuisesti saarensa, joka meni Neuvostoliiton haltuun. Vaelluksiensa jalkeen 32 Konevitsan munkkia jaivat Hnekka kartanoon Keiteleen kunnassa, missa luostari oli toiminut vuoden 1956 asti. 31 paivana elokuuta 1956 Konevitsan 9 munkkia, jotka olivat viela elossa, siirtyivat Uuteen Valamoon Pappiniemessa, he ottivat mukaan ihmeita tekevan Konevitsan Jumalanaidin ikonin. Nyt luostari heraa eloon, koska saareen tulee pyhiinvaeltajia ja turisteja.

Konevitsa

Kahden kymmenen minuutin matkan paasta Konevitsasta sijaitsee Kakisalmi (sen vanha nimi on Korela ja Keksholm). Ensimmaisen kerran se oli mainittu kirjallisesti vuonna 1295, kun ruotsalaiset hyokkasivat venalaisen kylan – linnoituksen kimppuun. Ruotsalaisessa kronikassa se paikka on mainittu Keksholm – nimella, Venajan kronikassa – Korelan nimella. Vuonna 1310 Userva – Vuoksan joella purettiin pois vanhan ja rakennettiin uuden hyvan linnoituksen. Korelan kautta meni ”vara” kauppavesitie ”Varjagasta Kreikkaan”. Vuoksan kautta voi paasta Suomen lahdelle ja Suomeen. Vuoden 1580 syksylla ruotsalainen armeija valloitti Korelan. Koko Korelan alue oli Ruotsin vallan alla vuoteen 1595 asti – silloin se oli palautettu Venajalle Tavzinski sopimuksen mukaan. Elokuun 1610 ja helmikuun 1611 valisena aikana Korela kesti ruotsalaisen armeijan piirityksen, mutta vuoden 1617 Stolbovan rauhan jalkeen Korela alueineen meni Ruotsin haltuun. Vuonna 1634 alkaen kaupunki oli Ruotsin Keksholmin kreivikunnan paakaupunkina. Sen jalkeen 8 paivana syyskuuta 1710 Pohjoissodan aikana Keksholmin linnoitus oli valloitettu Venajan armeijalla. 1700- luvulla linnoituksen tarkoitus oli muutettu – se tuli vankilaksi. Vuonna 1809 kaupunki tuli Suomen kreivikuntaan. Joulukuun 31 paivana 1917 Kansan Komisaarien Neuvosto, jonka johtajana oli V.I.  Lenin, antoi Suomelle itsenaisyyden. Vuonna 1920 alue meni Suomen haltuun. Maaliskuun 12 paivna 1940, kun ”Talvisota” loppui, kaupunki meni Neuvostoliiton haltuun. Toisen Maailman sodan aikana alue oli Suomen hallussa ja, kun sota loppui se taas kuului Neuvostoliittoon. Tanaan se on Leningradin alueen Priozerskin kaupunki, taalla me ostamme polttoainetta, odotamme aurinkoa ja jatkamme matkaamme. Talta hetkelta alkaen olemme Laatokan saariston historiassa.

Kakisalmi

Kakisalmi. Valjeta

Kakisalmi. Valjeta

Olemme matkustaneet Kakisalmesta saariston suuntaan lansipuolella ja olemme saapuneet yhteen saarista, jotka voivat kertoa paljon mielenkiintoista Laatokan historiasta. Nama saaret ovat kuin vanhat asukkaat, jotka kertovat matkustajille elamansa historiaa. Esimerkiksi Rahmansaari. Se on suurLaatokan saaria, jonka umalat tykkaavat ottaa ihmisten henget rauhan aikana ja erikoisesti sodan aikana. Tama saari kertoi meille, etta vuoden 1941 syyskuun 7-10 paivina taalla oli ankaria taisteluja. Suomalaiset upseerit monta kertaa ehdottivat Neuvostoliiton merimiehille antautua, mutta he taistelivat viimeiseen patruunaan. Itse suomalaiset pystyttivat ristin kuolleille merimiehille. Nykyaikana en haluaisi kertoa mita tapahtui muistomerkelle. Paljon kiitoksia meidan patrioottisille kerhoille – jos niita ei olisi ollut olemassa, meilla ei olisi ollut kertomusaiheita. Vuosi 1941 – sen syyskuun 7, 10 ja erikoisesti 17 paiva olivat verisimpia Laatokan nykyisessa historiassa. Syyskuun 17 paivana vuonna 1941 Laatokalla tapahtui tragedia, joka on mielestani Holliwudin ”blokbastereiden ” vertainen ja jopa korkeampi, jos arvostella siten, miten kauhea tapahtuma se oli, miten urheat ihmiset olivat, minkalaisia olosuhteita oli, joiden tuloksena oli 1100 ihmisten kuolema. Muistutan niille, jotka eivat muista historiaa oikein hyvin, etta puhumme Toisesta maailman Sodasta. Saksalais-fasistisella armeijalla saarrettu Pietari taistelee elamastaan ja ainut pelastuspolku on ”Elamantie” talvella jaalla ja kesalla vedella. Saatiedotus ei luvannut mitaan pahaa. Proomu №752, jonka tarkoitus oli kuljettaa karjaa, oli valmis ”Orel” -hinaajanlaivan avulla vieda paikalta Osinovenski majakka 1200 sotakoulun opiskelijaa, upseeria ja heidan perheiden jasenia Uuteen Laatokkaan – ”Isolle maalle”. Jarvi oli tyyny, mutta ihmiset, jotka tuntevat taman jarven hyvin, ymmartavat, etta elokuun 31 paivalta alkaen ja siihen aikaan, kun jarvi jaatyy, tyyni vesi voi tulla myrskyyvaksi helvetiksi lyhyessa ajassa. Tapahtui juuri niin – laivan lahdon jalkeen lyhyessa ajassa nousi tuuli ja myrsky alkoi. Yo, raivoavat luonnonvoimat, kylma vesi, proomu, joka halkesi ja alkoi ottaa vetta. Kuka tiesi, etta se on vain alku...

Rahmansaari

Rahmansaari

Kauheampia tapahtumia oli edella. Koska vesi upotti kaikki sisatilat, ihmisten oli pakko pelastua nousemalla ylos kannelle. Mutta siella ei ollut pelastusta. Isot aallot nielivat ryhmia ihmisia pois kannelta ja veivat veriveron Laatokan Jumaloille. Kaikki oli ihmisia vasten, tassa varmaan oli mystiikkaa mukana. Sellainen yhteensattuma ei ole vain harvinainen mutta melkein mahdoton. Hatamerkille ei tullut pelastajia, vaan fasisteja-murhaajia, jotka pommittivat ja ampuivat niita, jotka jaivat eloon. Samanaikaisesti hinaaja ”Orel” ja sen urhoollinen miehisto, heidan kapteeni Ivan Dmitrievits Erofejev tekivat kakkea mahdollista saadakseen pois raivostuneen veden kapalasta ainakin joku. Kannella ei ollut mitaan, jonka avulla voisi pelastaa ihmiset – ei ollut minkalaisa veneita. Mita voisi odottaa proomulta, jonka tarkoitus oli kuljettaa karjaa? Puoli laivoja, jotka hukkasivat Laatokkaan Toisen Maailman sodan aikana eivat olleet havitettyja taistelussa vaan olivat menetettyja toisista syista. Jos haluatte tietaa ne syyt, kannattaa etsia arkistosta. Nyt jatkan kertomusta proomusta № 752, jonka kannella viela taistelee kuoleman kanssa satoja ihmisia. Ei ole veneita, joiden avulla voisi pelastua, laiva ”Selemza” menee ohi, fasistit hyokkaavat kimppuun taivaalta, vesi ottaa kaikki kuoleman syliinsa. Jotkut eivat jaksa enaa – he surmaavat itsensa. Yksi leutnantti kuoli ja surmasi koko perheensa – ensin ampui tyttarensa, vaimonsa ja sen jalkeen itsensa. Paljon kauheata tapahtui silloin. Kauhein tapahtui, kun miehet, isat, velit, tyotoverit katsoivat, miten iso aalto vei alas kipparin ohjaushytin – siina he yrittivat pelastaa rakkainsa – heidan lapsiaan ja naisiaan. Vladimir Solontsov, joka oli ohjaushytn lahella, kertoi, etta se hukkui minuutissa..

Rahmansaari

Rahmansaari

Tasta voi lukea Internetissa. Erilaiset kertomukset ja erilaiset ihmiset antavat erilaisia lukuja – seka proomujen numeroista № 725 ja 752, etta mieshukan ja pelastuneiden lukumaarasta. Virallisissa papereissa proomun numero on 752, pelastuneita hinaajalta ”Orel” 160 henkea, laivalta ”Selemza” 24 henkea, mutta montako ihmista oli proomussa, kukaan ei tieda – 1200 -1500 henkea. Voitte itse laskea. Laivasta ”Selemza” ei ole tarkkoja tietoja, toetoja on siita, etta he ottivat riski ja pelastivat ihmisia vaikka itse voivat olla ammuttuja, on tietoja, etta tama laiva urhoollisesti taisteli saksalaisia lentokoneita vastaan. Yksi asia on varma – hysteriaa ja paniikkia ei ollut. Ihmiset kayttaytyivat urhoollisesti ja joskus sankarillisesti. Kylla, oli poikkeuksia, mutta ne vain vahvistavat saantoa. Laatokka otti vastaan kaikki ja antoi oman ratkaisun.

Rahmansaari

Nyt menemme Puutsaarelle, kaymme sen kirkossa hairitsematta paikallisia asukkaita ja katsomme, mita taman kauniin saaren lahella on. Nimenomaan taalta aloitamme Laatokan pohjoissaariston tutkimusta. Miksi nimenomaan taalta? Siihen on kolme syyta: ensiksi, taalla vietin oman kesalapsuuteni, myos taalla on tosi kaunista ja lisaksi tama paikka on Sortavalan ja Valamon puolivalissa. Tarvitsemmeko me sita? Tama albumi ei ole Valamosta, mutta olisi harmi, jos emme kay siella ennen kuin lahdemme Sortavalaan. Ne, jotka kysyvat, miksi ei suoraan Valamoon, eivat lukeneet edellisia sivuja. Laatokka voi pitaa teidat siella koko loman aikana. Itse asiassa kun menimme Konevitsan saaren lahella, tulimme entiselle Suomen maalle. Ei ollut tullia eika rajavartijoita, muuten olisimme havittaneet muutamaa tuntia. Kylla, se ei ole enaa Suomi, mutta kun olette huomanneet, kaikki nimet ovat suomalaisia. Siksi kun me matkustamme, kerron teille paikannimistosta.

vaara-гора; vuori-скала, гора; maki-холм; joki-река; jarvi-озеро; lampi-ламбушка; korppi-ворон; kurki-журавль; hirvi-лось; korpi,salo-дремучий лес; koski-водопад; kyla-деревня; lahti-залив; linna-крепость; luoto-отмель(луда); maa-земля; kivi-камень; musta-чёрный; niemi-мыс; pieni-малый; suuri-большой; pitka-длинный; pohja-дно, север; ranta-берег; salmi-залив, бухта; saari-остров; selka-хребет; suo-болото; honka-сосна;

Saaristo

Horisontille jaa Valamon saaristo, lahestymme vuonoja. Ne ovat tosi Jumalaisia paikkoja, ne ovat kuin legendaarisia merenneitoja, jotka pakottavat matkustajia kaantamaan pois heidan paamaaralta, ne kutsuvat – pysahdy, lepaa, nuku, ihaile meita ja unohdu ongelmasi, stressisi ja tyosi... rehellisesti sanoen Jumala loi nama paikat tuskastuneille sieluille, heidan levolle. Kun olet matkustanut muutamaa tuntia moottori paalla pysahtymatta ja saavut viimeinkin sellaiseen paratiisin paikkaan, sen jalkeen kun katkaiset virran kaikesta, mika voi meluta ja hairita, silloin yhdistyt luontoon ja saat todellisen autuus. Vahan ajan kuluttua korviin tulee huminaa, joka ei anna viela jonkun aikaa rentoutua taydellisesti. Se on sivilisaation huminaa, jonka alkuperainen luonto puristaa pois Teidan maallisesta ja synttisesta vartalosta ja akkia tulee hiljaisuus, se tayttaa kokonaan, silloin jokaisella solullasi tajuat – tassa se onni on..

Puutsaarensalmi

Puutsaari

Puutsaarensalmi

Olemme saapuneet Puutsaarelle. Ihania maisemia. Jos ilma on hyva, Valamon luostarin ristit nakyvat hyvin. Nimenomaan talta saarelta saatiin Pietarin kaupungille harmaata granittia. Saaren nimi kaannetaan eri tavalla – ”harmaa” ”polttopuu ”, nimi koostuu kahdesta sanasta – ”puut” ja ”saari”. Talla saarella on monta puuta ja se heijastuu nimeensa. Saaren historia on yhdistetty Sergein skiitalle ja sitten luostarille. Saari oli ostettu Igumeni Damaskinin (Kononov) aikana vuonna 1866 Laatokan muiden saarten keskuudessa muinaisena luostarin omaisuutena ja alueena, joka oli pyhitetty munkkien kilvoitusuroteoilla. Suomen hallinto nosti oikeusjuttu, he halusivat purkaa maanostosopimus Suomen lain perusteella, koska sen mukaan luostarit eivat voineet ostaa maata Suomen alueella. Oikeuskasittely kesti vuoteen 1869 saakka kun itse imperaattori Aleksanteri 2 puuttui asiaan. Han oli Suomen ruhtinaskunnan ruhtinas ja siis voi omistaa sen maata. Han osti saaren omalla nimella ja antoi sen lahjaksi Valamon luostarille. Vuonna 1978 saaren omaisuusoikeus oli luovutettu luostarille ikuisesti. Kun Puutsaaren luostari tuli Valamon luostarin omaisuudeksi, se sai nimekseen ”Sergein luostari” – eli se oli omistettu Valamon pyhittajalle – ihmeita tekijalle isa Sergeille. Skiitta oli rakennettu luostarin munkkien voimin Igumeni Gabrielin (Gavrilov) aikana. Arkkitehti Barankejev V.I. suunnitteli kivikirkko kellotornin kanssa, se oli rakennettu luostarin tekemasta punatiilista graniittipohjalla, jonka kivi oli saatu saaren louhimosta. Luostarista itse puhumme seuraavalla sivulla. Haluaisin mainita viela, etta saarella on parannusvoimaa, positiivista engeretiikkaa. Tulkaa ja katsokaa itse, mutta kannattaa kayttaytya taalla hyvin – se on pyha paikka.

Puutsaari

Puutsaari

Puutsaari

Sergein luostari. Valamon luostarin internetti sivu kertoo seuraavaa lyhyesti 29 paivana toukokuuta 2002: ”25 paivana heinakuuta 1986 rakennustyot aloitettiin ja 18 paivana heinakuuta 1899 Suomen ja Viipurin piispa Nikolai vihki kirkon kayttoon.” Kirkkoon mahtui 150 henkea. Sen seinien maalaukset olivat maalattuja vaha-liima maalilla. Valamon luostarin munkit tekivat kaikki: kirkon esineisto, ikonit ja kullattu leikkauksin koristeltu ikonostaasi. Nykyaikana mitaan ei sailynyt. Lahden rannalla oli rakennettu keljatalo viidelletoista munkille ja talousrakennukset. Nyt se ei sailynyt. Lahdella oli oma satama ja kattoparetehdas – molemmat tuhotettu. Luostarin munkit tekivat pienen hedelmapuutarhan, jolla oli 10-51 puuta ja hedelmapensasta, tekivat vihannestarhan. Oli heinaniittyja, kynnospeltoja- talla hetkella kaikki on kasvanut umpeen, kynnospellot ja heinaniityt tarvitsevat melioraatiota. Skiitan munkit ja tyontekijat louhivat Puutsaarella harmaata graniittia, jota kaytettiin kun rakennettiin Ylosnousemuksen skiittaa Niikkanan lahden rannalla Valamossa, myos Pietarin kirkkojen ja talojen rakentamisessa. Talla hetkella louhimot eivat toimi. 1930-luvulla skiitta oli tyhja. Saarella niitettiin heinaa Valamon luostarin tarpeisiin. Toisen Maailman sodan jalkeen kirkko jatkoi raunioitua, samoin kun saaren unikki luonto saastuttaa. Saari ja skiitta tulivat nykyajan vandaalien – villituristien, salametsasatajien ja salakalastajien – monien hyokkayksien uhriksi. Kun olin siella viime kerran kesakuussa vuonna 2009 oli paljon muutoksia- kaikki oli laitettu kuntoon ja piikkilangalla rajoitettu. Luostari on myos rakennettu uudestaan. Vastaan meidat otettiin epaystavallisesti, ja se on ymmarrettavaa.

Kaliot

Kaliot

Mitka ovat vuonot ja mista ne ilmestyivat. Vuonot ovat jyrkkia kallionseinamia (yleensa graniittia), jotka ovat merenlahden tai jarvenlahden laidoilla ja niita loytyy silla alueella,milla oli mannerjaatymista. Noin 30 tuhatta vuotta nailla alueilla oli jaatikko. Sen korkeus oli 2-2,5 kilometria suurten vuorten paalla, joiden korkeudet olivat 15 kilometria. Paine oli noin 2 tuhatta tonnia per yksi neliometri! 10 tuhatta vuotta sitten jaatikko suloi ja jatti paikalleen puhtaimmat Laatokan, Saimaan, Aanisen ja muiden tuhansien jarvien vedet. Vuoret ovat huomattavasti kuluneet pois ja jattivat meille kauneimman luonnon. Laatokan vuonot ovat pienempi kopio Norjan vuonoja. Olen kaynyt Norjan vuonoilla, siella on oikein kaunista, mutta kaikki on niin iso ja painostava. Olin kyllastynyt tahan kauneuteen viikon ajan jalkeen ja se lakkasi hammastyttamasta minua. Laatokan vuonoilla kauneutta ei ole vahemman ja ne ovat paljon kodikkampia. Minulle se on samaa, jos verrata Manhattan New-Yorkissa ja Gamla-Stan Tukholmassa. Palataan Laatokan vuonojen kauneuteen. Nama paikat sopivat lepaamaan seka paivan ajaksi etta pitkaksi kaudeksi. On monta majoitusvaihtoehtoa. Kaikki puuttuu ”asiakkaan” tahdosta. Joku haluaa nakoala Laatokalle, joku tarvitsee rauhaa sulkeutuneella lahdella, joku tarvitsee pelkkaa hiekkaa. Joku tulee kalastamaan, joku metsastamaan, joku haluaa uida lampimassa vedessa. Lammin vesi ei ole leikki. Lampotilojen muutokset avo Laatokalla ja poukamalla voivat olla jopa 15 astetta. Kohta olemme Mokkilahdella – jota me Sortavalan asukkaat kutsumme sita ”26 kilometri”. Sen alkuosassa veden lampotila voi olla 15 astetta ja sen lopulla 28 astetta. Siis Laatokassa voivat uida ei vain avantouimarit, mutta myos tavalliset ihmiset, jotka ovat hemmoteltuja erilaisilla Turkin rannoilla...

Rauhallinen ilta

Yksi minun tuttava sanoi, etta Karjala on vetta, kallioita ja puita, jotka kasvavat kallioilla. Yritamme taydentaa taman kuvan ja ymmartaa, miten nama paikat vaikuttavat ihmisen sieluun. Puhtaimmat vesi ja ilma. Luonnon luomia kuvia kallioissa hakattuja. Unohtumattomat veteen heijastuvan taivaan aarivivat ja sen jatkuvasti vaihtelevat ”nayttamokuvat”, kevyt tuuli ja tuulen kova puuska. Lisaamme tahan naiden paikkojen luonnonvaraisuuden tajuamista, varien ”naytelmat” ”valkoisten oiden” aikana. Auringon laskut, jotka hitaasti tulevat auringon nousuiksi. Varjojen leikki vedella. Ikuisuuden rauha ja hiljaisuus. Jos rikkoa hiljaisuuden ilon huudolla, viereiset rannat yhdistyvat ja antavat ilonne eteenpain ja eteenpain sulavasti hiljenevalla kaiulla. Puhutaan, etta ihminen voi pitkaan katsoa vetta ja tulta. Laatokan vuonojen auringonlaskuja voi ihailla ikuisesti, rauhoittamalla sielua jattamalla stressit luonnolle – hiljaisesti nukkumalla yksinaisen lokin yohuutoon ja heraamalla uskomattomaan lintujen aamu ”nimenhuutoon”. Kun et mene teltasta koska et ymmarra mika oli uni ja mika todellisuus...

Illan pimetessa

Jatkamme matkaamme. Kun matkustaen lahialueella etsien pysahdyspaikkaa, tutkimme poukamia, vanhoja suomalasisia majakkoja ja muistomerkkeja, kerron teille arvoituksellisista (salaisista) ilmioista Laatokalla. Olen tutkinut paljon materiaalia tasta aiheesta. Olen monta kertaa todistanut eli kuullut ”barantidaa” (se on humina Laatokan veden alla, joka muistuttaa ukkosen jyrinaa, samanaikaisesti vesi kuohuu, tulee selittamatonta sumua ja kirkkaita valahdyksia). Sen lisaksi se tapahtuu kun ilma on hyva, kirkas. Olen nahnyt ison tulipallon – ensin se riippui metsan ylapuolella meidan pysahdyspaikan lahella. Olisimme voineet luulla, etta se oli iso ja oikein punainen kuu, mutta ensiksi kuu oli jo taivaassa, sen pallon lahella ja loisti normaalia ”kuun” valoa; toiseksi se ”kuu” liikkui ja muutti muotojaan. Olin silloin viela lapsi, vanhemmat sanoivat, etta se oli pallosalama ja siihen selitykseen olin tyytyvainen, lisaksi ”kuu” meni pois nopeasti. Vain nyt sen jalkeen, kun olen kuullut monta tarinaa sellaisista palloista, niiden ”kayttaytymisesta” ja siita, mita ne tekevat taivaalla Laatokan ylapuolella, pahoittelen sita, etta kuulin vanhempia ja en mennyt lahemmalle katsomaan. Jos ajattelette, etta tama on lapsen mielikuvitus, voi olla uskotte Novopolskia A.P., joka on Venajan Tiedeakatemian Karjalan Filialin spesialisti. Han kertoo seuraavaa: ”Ensin nain ”putoavaa tahtea” ja tietysti ajattelin, etta se on meteoriitti. Mutta ”meteoriitti” ei pudonnut, vaan pysahtyi ja sitten jatkoi liikkumista katsojan suuntaan, se tuli nopeasti isommaksi ja tuli ilmalaivan, jolla ovat selkeat aariviivat, muotoon. Se objekti kuusi- tai kahdeksansarmainen, oli pitkanomainen, sen etu- ja takaosassa loisti pillkija... lisaksi sarmat muistuttivat ikkunoita, joiden sisalla oli valoa. ” Objekti liikkui 300–500 metrin korkeudella. Objektin lahestyminen heratti katsojalle levottomuuden ja paniikin tunteita, han sanoi: oli kamala olo.

Yovalo

”...taivuin alas. Objektin pituus oli noin sata metria. Kun objekti lahestyi katsojaa, objektin keulasta lensi kirkkaasti loistava valkoinen pallo ja lahti pohjoiseen ”ilmalaivan”, joka liikkui lannesta itaan, liikkumisviivan kohtisuoraan. Ensin pallo liikkui vaakasuoraan, sitten meni alas metsaan ja koski maata. Pallon laskemisesta tuli kirkas kajastus, jonka taustalla metsa nakyi hyvin.” Sellaisia kertomuksia on paljon.

Mika on ”barantida”? Tassa on otteita A.A. Nikonovin (geologis-mineralogisten tieteiden tohtori) ja B.A. Assinovskin (fyysismatemaattisten tieteiden kandidaatti) artikkelista lehdessa ”Luonto” 1998 numero 5. Munkkien havaintoja. Kauan sitten vuonna 1914 Pietarin Paaobservatorioon tuli kirje, jossa oli Valamon luostarin kanslistin hierominkin Polikarpin allekirjoitus. Han kirjoitti: ”... viime viidessa vuodessa olemme huomanneet seuraavaa ilmiota: Laatokan lansi- ja lounaisosassa kuuluu joskus maan alta aania, joka muistuttaa kaukaista tykin ampumista. Tama maanalainen humina on eri asteita: joskus se kuulostaa kaukaa jarvelta kuin se tulee veden syvalta, aika harvoin se humina kuuluu selkeasti maan alta ja useimmiten Valamon lansipuolella. Viime kerran sattumalta huomasimme, etta huminaan saaren maan alla yhdistyi kevytta maanjarisemista... taman kuukauden 28 paivana ja 9 paivana lokakuuta maanalainen humina oli kevyen maanjarisemisen kanssa. Heijastuuko se maanalainen humina Laatokan veteen ja herattaako se aallokkoa, emme vo kertoa, koska Laatokan vesi on harvoin tyyni... ”

Hiljainen Ladoga

Salaperainen ”barantida” oli tutkittu paljon. Tiedemiehet tulevat johtopaatokseen, etta nama ovat seismisia ilmioita, kirjailijat vain kertovat siita, mita ovat nahneet ja antavat lukijoille tehda johtopaatoksia. Vuonna 1858 Aleksanteri Dumas, tunnettu ranskalainen kirjailija, kavi Valamossa. Tata han huomasi sen vuoden kesakuun lopulla: laiva meni Konevitsan saarelta pohjoiseen: ”... kaikki oli peitetty sellaisella sumulla, etta emme voineet nahda toinen toista... Sumun sisalta kuului ukkosen jyrinaa, jarvi kuohui kuin vesi kattilassa... Naytti silta, etta ukkonen syntyi ei ilmassa vaan pohjamattoman jarven sisalla... Sumu tuli tiheammaksi ja tiheammaksi, ukkosen jyrina tuli kovemmaksi sammuen sumun tiheaan hoyryyn, salamoi kuolonleimauksilla, jarven vesi kohosi ja kohosi mutta ei aallokon hurjuudella vaan jollakin katketylla porinalla... Kaikki tama kesti noin kaksi tuntia.” Onpa omituista, etta luovan tyon tekijat huomaamatta itse heti nakevat ominaisuudet ja suunnattavat ne ”oikeaan suuntaan”. Niin Dumas kun kavi Valamossa ja naki selittamatonta siella mainitsi Elias Lonrotin karjalais-suomalaisesta epoksesta ”Kalevala”, joka oli vahan aikaa sitten uudestaan julkaistu. Dumas kirjoittaa: ””Kalevala” oikein hyvin heijastaa Suomen runollista neroutta, jonka kansa on seka urhoollinen etta hyvantahtoinen, joka taalla sumujen keskella sielussaan edelleenkin sailyttaa muistoja sen ensimmaisesta synnyinmaasta – Aasiasta. En komentoi tata fraasia syynyinperasta, mutta ”Kalevalan” vanhoista runoista ja salaperaisesta ”barantida”-ilmiosta haluaisin lisata muutamaa sanaa. Jos tiedemiehet ovat okeassa, niin he ovat oikeassa kolmessa asiassa. Ensiksi, ”barantida”on syntyvan seismisen ilmion aani, toiseksi, jos maanjaristysten kausien valilla on 2-2,5 tuhatta vuotta, sitten maanjaristys voi tapahtua ”milloin vaan”. Kolmeksi, ”maankuoren” nouseminen on melkein loppunut, 1-1,5 mm per vuosi, vedenpinta laskee, siis ”maa levittaytyy”. En ole tiedemies ja en haluaa pelottaa teita, on paremi, jos kerron, miten maanjaristykset kuvioitiin ”Kalevalassa”...

Ei vieraanvarainen shore

Lauloi vanha Vainamoinen:
 jarvet laikkyi, 
maa jarisi,
vuoret vaskiset vapisi,
 paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, 
kivet rannoilla rakoili.
(Runo 3, 295-300)

Sormin soitti Vainamoinen, 
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui, 
kaikki kalliot tarahti,
kivet laikkui lainehilla, 
somerot vesilla souti, 
petajat piti iloa, 
kannot hyppi kankahilla.
Kalykset Kalevan naiset, 
kesken kirjan neulomisen 
ne tuohon jokena juoksi...
(Runo 44, 257-267)

Kun han soitteli kotona, 
huonehessa honkaisessa,
niin katot kajahtelivat, 
permannot pemahtelivat;
laet lauloi, ukset ulvoi, 
kaikki ikkunat iloitsi,
kiukoa kivinen liikkui, 
patsas patvinen pajahti.
(Runo 44, 315-323)

...seka juoksi jotta joutui
 kohin Ruotuksen kotia.
Maet matkyi mennessansa,
 vaarat notkui noustessansa,
kavyt hyppi kankahalla,
 someret hajosi suolla.
(Runo 50, 229-234)

Ranta, juuttunut kivia

Viimeinkin olemme saapuneet kotiini – Mokkilahdelle tai me kutsumme sita ”26 kilometriksi”. Miksi tama paikka on niin rakas minulle? Yksinkertaisesti taalla oli minun elaman kauneimpia hetkia. Taalla minun perhe, jota johti Ivan Nikitjevits Tsertkov, meidan ystavat ja sukulaiset rakensivat metsamokin olohuoneen ja saunan kanssa, lahella oli hoidettu alue, jolla kasvoi ruusuja, oli tarha kaikkien mahdollisten vihanneksien kanssa, oli myos sateelta suojattu ruokasali, kuntoilusali taivaan alla, ”sivilisoitu” vessa, kavelypolkuja ja muuta. Se alkoi vuonna 1977, kun buumi veneihin ”Progress” ja venemoottoreihin ”Vihr” alkoi, litra pensaa maksoi 7 kopeekkaa, palkka oli noin 60 ruplaa. Edes-takainen matka Sortavalasta paikalle ”26 kilometri” maksoi 4 ruplaa per perhe. Matkustimme muutamalla veneella-perheella. Ihmiset olivat varmoja tulevaisuudestaan ja eivat olleet huolissa, mita tapahtuisi seuraavana paivana. Siksi rentoutettiin kunnolla. Otettiin ruokaa viikoksi. Kalastettiin, kuivatettiin lahnaa ahavassa, savutettiin muikkua, keitettiin kalakeittoa amparissa, suolattiin siikaa. Poimittiin sienia ja kuivattiin niita talveksi, paistettiin perunan ja sipulin kanssa. Oli mustikkojen mustia peltoja, metsamansikan punaisia peltoja, syksylla – puolakkaa, karpaloa, lakkaa. Metsastajien laukkaukset eivat kajahtaneet, jos vain ankkojen suuntaan mutta silti harvoin. Mutta nama paikat ovat riittavasti kuulleet moottorien kovaa aanta ja veneiden kylkien kalistaa, kun alkoholista kiivastuneet kaverit jarjestivat ”venetaisteluja”. Vaimot ja lapset (mina myos) seisoivat rannalla ja kannattivat omaa joukkuetta. Alumiinikyljet voi helposti laittaa kuntoon, uhreja ei ollut, kiihko sammui nopesti. Tuli kohta hetki kun tuli saali veneita kohtaan. Silloin miehet palasivat, saivat vaimoiltaan laksytysta ja menivat tyytyvaisina nukkumaan. Mita mies tarvitsee- taistella vahan ja menna nukkumaan. Nainen tarvitsee sita, etta miehensa palasi elavana ja terveena kotiin. Aamu nayttaa.

Moklahti

Moklahti

Moklahti

Meilla loppuu ruoka, meidan arvioinnin mukaan, menemme Valamoon. Syntti on olla kaymatta siella. Se on Laatokan ”helmi”. Monet ovat siella kayneet, mutta silti verestetaan tietoja saariston historiasta. Viiden kymmenen saarten pinta-ala on 36 neliokilometria. Suomesta Valamon nimi voi kaantaa ”korkea maa”, vahemman todennakoinen kaannos on ”valan maa” tai ”valon maa”. Jotkut luulevat, etta nimi tulee pakanallisen jumalan nimelta Vaal (jota joskus yhdistetaan slaavin Veles- jumalaan) tai Raamatun Vaalam- profeetan nimelta. Valamon perimatiedon mukaan muinaisaikana kun suomalais- ugrilaiset ja slaavit, jotka asuivat Laatokan alueella, valmistuivat tulemaan Kristin uskoon, nama saaret olivat isona pakanallisten jumalien uhripaikkana. Kun ensimmainen Kristuksen oppilaista Pyha Apostoli Andrei Ensimmaiseksi kutsuttu lahti Novgorodista valistamaan ihmisia slaavien ja skyyttien maissa, han kavi Valamossa ja havitti pakanalliset uhripaikat ja pystytti kiviristin niiden paikoille. Pyha Apostoli lupasi suurta tulevaisuutta Valamolle, joka tuli kun oli perustettu Valamoon luostari. Valamo on mahdoton ilman luostaria. Saariston sijainti Laatokan oikein syvien paikkojen lahella (233 m) vaikuttaa saarten ilmastoon. Heinakuun keskilampotila on +17 astetta, helmikuun – 9 astetta. Sen pitkan elaman aikana salainen Valamo on houkutellut monien huomiota. Siita kerrotaan paljon tarinoita ja taruja, mika ei jata ketaan valinpitamattomaksi. Taalla on kuvattu tapahtumia, jotka saavat ihmisten ajatukset kuohuksiin – alkaen luonnon ilmioiden salaisuudella ja loppuen munkkien ja erakkomunkkien kertomuksilla ilmioista, joilla on epamaallien luonne. Ortodoksimunkkiluostari omistettu Vapahtajan Kirkastumiselle ja perustettu taalla 1300-luvulla on karsinyt runsaan historiansa aikana paljon muutoksia- muutamasta vuodesta kukoistusta tayteen tyhjyyteen – 1800-luvun keskipuolella saavutti parasta kukoistuksensa aikaa.

Valamo

Valamo

Olemme ihailleet ”26 kilometria” ja sen ympariston kauneutta ja olemme kayneet Valamossa – siis voimme jatkaa matkaamme eteenpain – Sortavalan suuntaan. Mutta emme jata viela Laatokkaa – kaunis ilma, hiljaisuus, rauha, auringonlaskun varit ja horisontilla kullalla kiiltavat Valamon kirkkojen ristit. Emme halua kiirehtia johonkin. Pysahtykaamme ja ihailkaamme meita ymparoivaa luontoa; me laitamme telttaamme suoraan kallioon, teemme nuotion ja keskustelemme jostakin. On mielenkiintoista se, miten ihmiset asuivat taalla kauan ennen meita – mita he tekivat, miten puolustivat itseaan vihollisiltaan? Yli tuhannen vuoden aikana 1800- lukuun saakka ihmiset asuttivat Suomen lahden, Laatokan, sisajarvien ja jokien rantoja. Siihen oli kolme paasyyta. 1800- lukuun saakka ennen rautateiden rakentamista vesireitit olivat ainut mahdollisuus matkustaa: kesalla – vedella, talvella – jaalla. Vesialtaiden rannoilla oli maatalousalueita, leivan ja riistan lisaksi taalla oli riittavasti kalaa. On kummallista, mutta jo silloin metsastaminen, kalastaminen ja kauppa antoivat enemman elantoa kuin maatalous. Ortodoksisuus tuli Karjalaan kun 1270-luvulla paikallisia pakollisesti kastettiin Kristin uskoon. Samaan aikaan kirkko sai paikallisen hallinnon oikeudet, joka kaytannolla oli vain henkiveron keraaminen. Ruhtinaat ja johtajat tekivat oikeutta oman halun mukaan. Eli ei mitaan suurta muutosta tapahtunut sen jalkeen, vaikka kirkolta ristettiin osa oikeuksiaan. Se on hyva – kirkon ei kannata ”liata itseaan” johtamisen tehtavilla ja verojen keraamisella ei oikein rikkailta siviiliihmisilta. Sen jalkeen kirkko vain sai lisaa hyvaa – se ei menettanyt mitaan.

Muuransaari

Me lepasimme vahan Muuransaaressa (muurahaisten saari). Tassa saaressa oli tosi paljon muurahaisia – ne eivat hairinneet meita eika auttaneet. Muuten jos pidatte muurahaista hyttysta parempana siina tapauksessa kannattaa jaada yoksi kallioilla, joilla on tuulta, ei tuulettomassa paikassa. Paras keino on ottaa mukaan kemikaalista karkoitusainetta kaikkia ”hairitsijoita” vastaan. On pakko olla varovainen erilaisten ”villipetojen” kanssa. Tuskinpa karhu tai susi tulevat kattelemaan teita, mutta tavallinen kyykaarme voi ”purra”. Siksi metsaan kannattaa menna kumisaappaat jalassa ja ei kannata astua ”vihrealle koydelle” kalliolla. Kaannyimme vahan pois meidan matkalta – tanaan meidan on tultava Haasiansalmen ohi (18 (kahdeksastoista) kilometri), se auttaa lyhentaa matkaa, jos kova myrsky alkaa. Seuraavaksi tulee niin sanottu ”ristien” alue, Sammalsaaren ja Haapasaaren valilla, missa on lyhyin matka Sortavalasta ”26 kilometrin ” alueelle, Puutsaarelle ja takaisin. Tanaan tehtavamme on kayda Mustasaarella ja sen alueella. Matkalla sinne kerron teille, miten vanhan ajan karjalaiset ja suomalaiset puolustivat kodinsa ja varoittivat tulevalta vaaralta heimolaisiaan, jotka olivat 10 kilometrin paasta heilta.

Haasiansalmi

Palosaarensalmi

Meidan aikana, kun meilla on puhelin, lennatin ja radio, on helppo valittaa eteenpain kauas viestia. Mita meidan esi-isamme tekivat, kun halusivat lahettaa viesti? Muinaisajasta asti kaytettiin aanta valittaakseen signaaleja pitkalle matkalle. Esimerkiksi, tiheat kirkon kellon lyonnit viestittivat jostakin hataisesta tapahtumasta. Afrikassa lyotiin erikoisrumpua – ”tamtamia”. Sen aani muistutti vahan ihmisen puhetta. Savunuotiot myos valittivat erilaisia signaaleja. Erikoisen paljon tarvittiin viestintaa merella, siksi merimiehet keksivat signaalilippuja. Kun pohjoisamerikkalaiset intiaanit saivat peileja, he kayttivat heijastettuja auringonsateita ”viestintaan”. Se auttoi heita taistelemaan eurooppalaisia kolonisaattoreita vastaan. Mika auttoi karjalaisia? Ryostohyokkayksia tuli melkein aina vedelta. Novgorodin kauppiaat kulkivat Laatokalla. Ruotsin kauppiaat kulkivat Tohmajoella ja Kiteenjoella. Karjalaiset rakensivat linnoja vuorilla sita varten, etta niissa voisivat loytaa turvapaikan asukkaat (naiset ja lapset). Signaalimerkkeina olivat nuotiot. Yon aikana ne nakyivat riittavan hyvin, paivan aikana ja huonolla ilmalla kaytettiin mantyjen ja kuusien oksia. Ne antoivat paljon savua, joka meni korkealle ja nakyi aika kauas. Vanhemmat ihmiset muistavat, milta nayttaa ”signaalinuotio” – samoin kun ”pioneerin nuotio ”. Nykyaikana Suomessa samanlaisia nuotiota tehdaan Juhannuksen aikana. Juhannuksen lyhyimpana yona ei saa nukkua, on pakko puhdistua veden avulla – uimalla ja tulen avulla – ”polttamalla” kaikki sairaudet ja ongelmat. No niin, jatkamme kertomusta linnoituksista, joita rakennettiin vuorilla ja saarilla kapeiden salmien laheisyydessa, joiden lapi viholaiset eivat voineet menna, kun halusivat ”hairita rauhallisia kansalaisia”. Skeema oli aika yksinkertainen. Siviilikansalaisilla ei ollut tarvetta olla koko ajan korkeilla paikoilla – oli vaikeuksia karjan ja veden kannsa. Miesten joukkueessa oli vartiosotilaita ja sotarivimiehia, jotka ensimmaisina tulivat vihollisen vastaan. Jos tapahtui jotain odottamatonta, vartiosotilaat antoivat merkit nuotion avulla. Kun viholaiset yrittivat paasta paamaaraansa, siviilikansa ehti pakata ”laukut”, ottaa mukaan karjan ja lahtea vuorelle, joka oli turvapaikkana. Siella oli ennakkoon valmistettu ”ampumatarvikkeita” – esimerkiksi, tavallisia kiveja, joita laskettiin sateella vihollisten paalle.

Kesa tulipalot

Mustasaari

Olemme saapuneet Mustasaarelle. Kuva edellisella sivulla on omistettu talle hammastyttavalle saarelle. Silta samanlaisen hyvin nakyvat Sortavalan Markatsimansalmi, Valamo ja kaikki laheiset sisaanpaasyt vuonoihin. Venalaiset antoivat talle saarelle nimen ”muistojen saari”. Suomen kielella saaren nimi on ”musta saari”. Se todella nayttaa mustalta. Miksi nimet olivat sekoitettuja? Joku vain kaansi nimen vaarin. Sanat ”musta” ja ”muistaa” menivat sekaisin. Vaikka puhutaan, etta siella on ”Muistojen merkki”, mutta se ei anna oikeutta vaihtamaan nimen saarelle. Nuoriso (ja minakin) kutsuu saarta ”Kamelit”. Miksi ? Se selviaa seuraavalla valokuvalla. Samasta kuvasta selviaa sen varikin. Tama paikka on kaunis, ”villi”. Sen ohi laiskasti kulkevat laivat ja nopeasti kantosiipialukset, joskus moottoriveneet, seka pienet etta isot, kanoottiveneet ja kumiveneet. Muistan ikuisesti, kun aika kovalla myrskylla pystysuoran kallion lahella, joihin ei voi jopa kiinnittaytya, me menimme pienehkolla moottorivenella ”Progress” – menimme hitaasti ilman kiiretta, aallokko heitteli meidan venetta, me katselimme, etta moottori (”Vihr-30”) ”jaisi eloon”. Jos moottori ”kuolee”, toinen heti ottaa airot, toinen oikein nopeasti ottaa irti sytytystulpat, kuivaa ne tulitikuilla, katsoo, etta vesi ei paase moottorisylinteriin, kaikki heiluu, kalliot lahestyvat, jos moottori ei tule toimimaan, vene voi rikkoutua kalliohin ihan heti. Noin kolmesadan metrin paassa meita vastaan tulee kaksi kumivenetta ”Nirok-2”, jokaisessa kaksi ihmista, sisaan tulee vetta, heita heiluttaa kovasti, mutta kasvoilla on onnea, kun he tervehtivat meita kadella ja jatkoivat ”itsemurhan” matkaansa. Laatokalla kulkee monta sellaista hurjunpaata. Ja tassa viela yksi tarina. Olimme palaamassa samalla veneella Sortavalaan, horisontilla nakyi laiva, joka palasi Valamosta. Lahden vedella ui kaksi yksinaista olemusta vaatteissa, takeissa. Rantaan ei ole oikein kaukana, mutta oli syksy, vesi oli kylmaa ja vaatteet ottivat vetta. Ilmeisesti nama putosivat laivasta pois, siksi menimme pelastamaan heidat. Kysyimme asiaan kuuluvan kysymyksen: ”Tarvitsetteko apuamme? Tulkaa veneeseemme. ” Vastaus oli: ”Kaikki kunnossa, emme ole hukkumassa.” ja he uivat eteenpain. Me katsoimme vahan heidan peraansa ja jatkoimme omaa matkaa.

Markatsimansalmi, Mustasaari

Tassa kuvassa nakyy hyvin Mustasaari, joka on myos ”Muistojensaari” ja joka on ”Kamelit”. Katsokaa, miten se erottuu muista saarista ja rantojen maisemasta. Sen oikealla puolella on Keletinsalmi ja ”Tyyni lahti”. Viiden sadan metrin paasta meilta vasemmalla on sisaanpaasy ”Tsapajevin lahdelle”. On ihmeellista, etta vanhalla suomalaisella kartalla tama salmi ei ollut merkitty, vain ison ja pienen Heposaaren valilla on Valisalmi. Naiden paikkojen lapi voi paasta suoraan Honkasalonselan lahdelle, mutta vedenkorkeus koko ajan laskee ja luultavasti ette loyda pienta salmea. ”Tsapajevin lahdella” on rauhalliset, loivat, kaislarannat, jotka sopivat hyvin kalastamiseen. Laatokan pohoisrannikolla on paljon tallaisia rantoja.

Markatsimansalmi

Markatsimansalmi

Menemme eteenpain Sortavalan suuntaan. Oikealla on ”valkoinen kivi”, joka on iso pala valkoista graniittia, se tulee eteen harmaasta kalliosta ja nakyy hyvin rantojen maisemien taustalla – se aina herattaa huomiota. Se on aina ollut suuntapisteena. Aallokko sen lahella nayttaa, mita tapahtuu avoLaatokalla. Sen jalkeen tulee ”Mininin lahti” (Kekrinlahti), joka on ihmeellisen rauhallinen ja kaunis paikka, siella on sailynyt vanha suomalainen kivijalka. Jos menee syvemmalle lahdelle, voi uida – siella kesalla on oikein lamminta vetta. Seuraavalla kahdella sivulla puhumme tasta paikasta. Kun lahdemme Kekrin (Mininin) lahdelta, ensimmaisena tulee vastaan pyorea saari Tenkasaari, joka on samannimisen lahden keskella. Ihmeellinen saari, oikein kaunis. Jos haluaa, siella voi pysahtya – ennen siella kokoontui kalamiehia: he karkasivat vaimoiltaan lahimokeiltaan (samoin kuin kaupungissa pubiin). Matkustamme vahan Salakkaluoto-nimiselle saarelle (Salakka on pienehko sarkikaloihin kuuluva kala, sen selka on tumma, harmaan-sininen, vihertava, sen vatsa ja kyljet ovat hopeanvariset.) En tieda oikein paljon kaloista. Paikalliset kutsuvat sita Kilpikonna-saareksi ja siita kannattaa ”kiittaa” yhta minun tuttavaa. Sen lahella on mokkikyla. Taman alueen nimi on ”Solnetsnoje” (Aurinkoinen). Ihana uimaranta, kaunis nakoala, kateva paikka laskea vene vedelle.

Kekrinlahti

Tenkasaarenselka

Pilvinen

Tenkasaarenselka

Noin kaksikymmenta vuotta sitten paikalliset maisemat olivat vahan toisennakoisia. Perjantai-illalla alkaen ja sunnuntai-iltaan saakka vesi taalla kuohui, koska oli paljon edes –takaisin kulkevia veneita ja moottoriveneita. Sortavalan alueella asuu noin 30 tuhatta ihmista ja moottoriveneita on noin 2 tuhatta, noin yksi vene per perhe. Sortavalassa oli rakennettu 2 isoa venesatamaa. Voit olla ilman autoa, mutta on pakko omistaa venetta. Jos ei ole rahaa, rakenna vene itse. Juuri sen minun isani teki – han rakensi itse ensimmaisen veneensa. Silloin se oli elaman ja rentoutumisen tapa. Juuri silloin tuli kayttoon voimakkaita moottoreita, veneita, joissa voi nukkua. Ihmiset luulivat, etta he olivat loytoretkeilijoita – yksinkertaisten soutuveneen jalkeen he voivat lahtea pitkalle matkalle, ”kyntaa” Laatokkaa ja avata uusia paikkoja. Seuraavana paivana he palasivat kotiin ja kertoivat kiihkeasti tyokavereilleen uusista loytoista. Se muistuttaa sita aikaa, kun rajat avattiin ja ihmiset tulvalla menivat ”valloittamaan” maailmaa – Turkkia, Egyptia ja muita maita. Kaikki olivat euforiassa – miten kaunis tama maailma on. Sitten viilenivat, menivat vain aurinkoa ottamaan. Sitten kyllastyivat siihenkin. Ja alkoivat miettia muita asioita. Nyt tulee se aika, kun ihmiset ovat katsoneet riittavasti ulkomaiden ihania paikkoja jakokemuksesta viisantuneina palaavat kotiinsa ja alkavat tutkia niita paikkoja, jotka olivat aina lahella. Mita varten maksaa paljon rahaa, lentaa johokin ja syoda tabletteja tai juoda alkoholia pelosta lentokoneessa, seisoa jonossa rajalla – ja kaikki sita varten, etta sielu saisi vahan rauhaa ja vartalo saisi radioaktiivista varia ? Olen samaa mielta, etta kannattaa katsoa maailmaa, lammittaa vartaloa, meilla on vahan aurinkoa, mutta se pitkalle lomalle kannattaa jattaa. Viikoksi suosittelen retkea Laatokalle. Naiden paikkojen maisemat lumoavat kauneudellaan. Maalaajat tulevat tanne maalaamaan, runoilijat sepittavat runoja naista paikoista ja tavalliset ihmiset haluavat rakentaa tanne taloja ja ihailla tata kauneutta ilmaiseksi.

Jalki vene

Nyt menemme yhdelle tallaisista taloista. Lisaksi se on meidan Sortavalaan matkan varrella. Se on kuuloisan suomalaisen arkkitehdin uniikki rakennus. Talon ensimmaisena omistajana oli yksi Sortavalan huomattavimpia ihmisia 1800-luvun loppupuolella ja 1900- luvun alkupuolella. Hanen vieraat olivat maailman kuuluisuuksia. Mutta kerron kaikki jarjestyksessa. Ensin rantaudumme pieneen saareen nimeltaan Siikaluoto. Saaressa on majakka, mina muistan viela aikaa, milloin se toimi. Saarella on hyva sijainti, sille voi pystyttaa telttaa tai viettaa aikaa ystavien kanssa. Jokaiseen suuntaan silta on kauniita maisemia. Jos kiiveta majakalle, voi nahda Sortavalan taloja vaikka siihen on 7 kilometria. Olemme Sortavalan piirissa. Aloitan kertomusta pienesta eurooppalaisesta kaupungista, sen historiasta, sen ihmisten historiasta ja sen arkkitehtuurin muistomerkeista. Lahella salmen toisella rannalla on Tarulinnan kyla (linna – mutta siella ei ole mitaan linnasta jaljella) ja Taruniemi – siella sijaitsee talo, jonka nimi on ”Gustav Winterin huvila”.

Gustav Winterin huvila

Arkkitehti Gottlieb Eliel Saarinen oli arkkitehtuurin Pohjoismodernin (Suomalaisen, Balttilaisen) tyylin edustajana, tama tyyli yhdistaa itsessaan 1800-luvun klassista tyylia ja kansan romantismia. Han suunnitteli Helsingin rautstieaseman rakennusta, Helsingin Kansallismuseon rakennusta, Joensuun raatihuoneen rakennusta, Sortavalan Leanderin taloa ja muutakin. Vuonna 1909 Eliel loi hanen kauneimpia teoksiaan – se oli Tohtori Winterin huvila. Rakennuksella on monijulkisivuinen ja epasymmetrinen kompositio, kivi ja puu ovat yhdistettyja, talon uniikki interioori nayttavat meille arkkitehdin mahdollisuuksia ja lahjakkuutta. Ulkoraput ovat serdobolilaisen graniittia, sokkelin paallystykseen ja ensimmaisen kerroksen massiivisiin pylvaisiin oli asennettu lohkokiveja, Laatokan aalloilla hiottuja. Ensimmainen kerros on ”kivikerros”, toinen kerros on rapattu. Huvilan toinen kerros on paallystetty punaisilla paanuilla. Rakennuksen keskipisteena on takkahuone. Se on yksi kokonaisuus: seka kukkapenkki keskella pihaa aurinkokelloineen, etta polut, jotka juoksevat eri suuntaan ja kutsuvat jokainen omaan maailmaansa – joko ”vihreaan” teatteriin tai italialaiselle huvimajalle riippusiltalammen lahelle tai toiveiden kuusikujalle. Huvilan puiston alueella oli istutettu yli sataa harvinaista ja arvokasta puuta ja pensasta. Vain havupuita oli 22 lajia – seetripuut, pihtakuuset, tuijat, taalla on mutama kuusaman, akasian, happomarjan lajia. Vuonna 2002 oli tehy Winterin huvilan restaurointitoita ja puiston uudistamistoita. Nyt Winterin huvilalla kay turisteja Euroopasta. Suomalaiset pitavat sita tarkeimpana arkkitehtuurin muistomerkkena, jonka maanmiehensa teki. Tohtori Winterin huvilassa muutama kertaa kavi Nikolai Rerih. Se on paras paikka lepoon, vahentamaan vasymysta. Gustav Winter rakasti huvilaansa ja tuli tanne kun vain tuli mahdollisuus.

Majakka

Kun mainitsin Nikolai Konstantinovits Rerihia, joka oli huomattava maalaaja ja ajattelija, kerron vahan tasta ihmisesta. Yli kahta vuotta vuodesta 1916 vuoteen 1919 N. K. Rerih asui Laatokan alueella. Vuonna 1918 taiteilijan perhe tuli asumaan maalaukselliseen Tulolansaareen. Naiden paikkojen ainutlaatuiset luonnon maisemat vaikuttivat paljon taiteilijan oman tyylinsa kehitykseen. Rerih naytti seka taiteellista etta tutkimuksellista kiinnostusta alkuperaiseen eeppiseen Karjalan kauneuteen ja Pohjoisen kulttuuriin. ”Vaikka meidan Pohjoinen nayttaa muita maita koyhemmalta. Vaikka sen vanhat kasvot ovat peitettyja. Vaikka ihmiset tietavat siita vahan totuutta. Pohjoisen taru on syva ja hurmaava, ” – han kirjoitti. Rerih rakasti synkkaa Pohjoista sen koskemattomasta kauneudestaan, sen kaukaisesta sijainnista talouskaupungeilta. ”Metsat ovat kummallisia puillaan. Kukkaruohoa. Syvansinisia ovat aaltojen alat. Kaikkialla on jarvien ja jokien peilit. Maen nyppyloita ja kumpuja. Jyrkkia, loivia, sammalilla ja kivella peitettyja. Kivet ovat laumoilla laitettu kasaan. Monivarisia. Sammalen matolla peitetty. Vihreita ja valkoisia, liilanvarisia, punaisia, oranssivarisia, sinisia, mustia keltaisen kanssa... ” N.K. Rerih oli toisen myos kuuluisan taiteilijan oppilaana – maisemanmaalarin Arhip Ivanovits Kuindsin, joka myos kavi taalla ja omisti Laatokan ja Valamon kauneudelle muutamaa teostaan. Haluaisin siteerata N.K. Rerihin sanoja: ”Surkeiden arvottomaksi tulleiden rahakasojen kesken ihmiset loysivat korvaamattoman kalliin aarteen koko maailmalle tarkean. Rakkaus, Kauneus ja Toiminta- ne ovat avaruuden kielen formula. Tama formula, joka kuului vain taiteelle ja nayttamolle, kannattaa ottaa jokaiseen kotiin... Kauneus ja rakkaus avaavat kaikki pyhat ovet. Kauneudella voitamme. Kauneudelle omitstamme runoja. Kaunis yhdistaa. Ja kun tunnemme totuuden tieta hymyillen tapaamme tulevaisuutta. ”

Yhinlahti

Lahdemme tasta vieraanvaraisesta saaresta ja ennen kuin menemme Sortavalaan, kaymme kahdella lahdella – Syvalahdella ja Juhinlahdella. Nama ovat oikein kauniit paikat rakentamaan pienen mokin tasaiselle pellolle, jolla paikoittain nakyy kallioita, ja Laatokan veden vieressa. Hiljaiset rauhalliset poukamat, joista tykkaavat kaikki niiden vierailijat. Kun menemme Tolvasenlahden suuntaan (varmasti sen nimi tulee Tolvanen-perheen nimesta), oikealle jaavat pieni kivikkosaari Kivisaari ja iso Janissaari. Pidamme oikeata puolta, suunnistaudumme merkeilla merkitylla laivojen tiella. On parempi sanoa, etta menen niiden valilla, koska taalla on riitavasti veden alla kiveja, joihin voi helposti jattaa, jos ei oman moottorin, sitten varmasti sen propellin. Oikealla nakyy ulkoneva satama. Se on aika merkityksellinen paikka seka Sortavalan asukkaille, etta suomalaisille vieraille, petroskolaisille ja muille Karjalan asukkaille. Taalla sijaitsee pioneerien leiri ”Laatokka”. Te sanotte: ”Mita sitten?” ja olette vaarassa. Pioneerileireja talla alueella oli paljon, joihin koko maasta tuli lapsia lepaamaan. Mutta vain tama on sailynyt. Ja kun se on edelleenkin paikalla, neuvon tunniksi pysahtya ja kayda siella. Vanhemmat ihmiset muistavat lapsuuttaan, miten kiva oli levata luonnossa pioneerileireissa – ensimmainen rakkaus, seikkailut, tappelut. Muutama vuotta tanne tuli Petroskoista ylioppilaita syksylla sadolle. Mina muistan niita ihania aikoja. Olin 17 vuotta vanha, ystavani olivat samaa ikaa, jotkut vahan vanhempia. Tulimme tanne minun moottoriveneella, jonka sain lahjaksi isoisaltani. Se oli maa, ymparoity kolmella merella – Laatokalla, viinalla ja tytoilla. Sen jalkeen mina menin Pietariin opiskelemaan ja se on aivan erilainen juttu.

Laituri

Lappajarvi

Olemme saapuneet Lappajarvelle. Itse asiassa se on jarvi, joka on tiukasti ymparoity kaikilta puolilta kapeilla salmilla. Meidan edella on Sortavalan kaupunki, jonka nimi on myos Sordavala ja Serdobol ja Serdovol. On paljon versioita siita, mista tuli Sortavalan nimi. Mina tykkaan siita versiosta, joka kertoo, etta se tuli kahdesta karjalaisesta sanasta – ”sorta”, joka Karjalan kielella tarkoittaa pirua, ja ”valta”, joka tarkoittaa valtaa. Serdobol- nimen kanssa on helpompaa, se tarkoittaa sukulaista. Ensimmaisen kerran tasta asutuksesta oli maininta vuonna 1468 ruotsalaisissa asiakirjoissa. Varhaisin lahdekirja on ”Votskin alueen vaestonlaskentakirja” vuonna 1500. Sina vuonna Stolbovan Ruotsin ja Venajan valisen rauhasopimuksen mukaan (Stolbova on kyla Tihvinin kaupungin lahella)Karjalan alue meni Ruotsin haltuun. Ruotsalaiset viranomaiset antoivat 2 viikkoa paikallisille asukkaille (paitsi talonpokia ja seurakunnan ortodoksipappeja) jattamaan heidan asuttuja paikkojaan. Ei ollut mahdollisuutta tehda uusia asutuksia, koska noin 50 tuhatta ihmista lahti pois. Lopettaakseen asukkaiden lahdon uusi valta antoi veroista vapautta viideksi vuodeksi. 17 paivana kesakuuta 1632 ruotsalainen kuningas Gustav 2 Adolf ehdotti neljan uuden kaupungin tekemista, joista 2 oli Karjalassa, 1 Karjalan kankaalla ja Inkerimaalla. Tata aikaa sortavalalaiset pitavat kaupungin perustamisaikana.

Sortavala

Seuraavana vuonna Keksholmin piirikunnan (se on Karjalan piirikunnan ruotsalainen nimi) sijainen johtaja Genrih Spore kertoi siita, etta Sortavalan ja Salmen pogostan alueella oli aloitettu kaupunkeja. Taman idean toteuttaminen kesti 10 vuotta. Tassa ajassa oli tehty tarkeita toimeenpiteita. Ensimmaiseksi, oli valittu kaupungille paikka. Riekkalansaaresta (kreikkalainen) se siirrettiin Lappajarven luoteisosaan, taalla on sailynyt Kellomaaniemen kylan taloja. Nyt talla paikalla on satama, Komsomolskajakatu (entinen Turunkatu), Suvorovin katu ja Kirovin aukio. Toiseksi, ruotsalaiset viranomaiset kutsuivat jaaneita asukkaita asuttamaan uutta kaupunkia, myos he siirsivat suomalaisia asumaan tanne ja vapauttivat heidat jonkun ajaksi asevelvollisuudestaan. Kolmanneksi, uudistettiin Venajan kanssa kauppasuhteita. Ruotsalaiset perustivat Sortavalan vuonna 1643. Keksholmin piirikunnan kenraali- kuvernoori sai kaskyn perustaa kaupunkia ja meni katsomaan sille valittua paikkaa. Han vahvisti paikan, hanen ohjauksillaan oli tehty katuja, oli tontteja leikattu. Kaupunkirakentamisen kannalta Sortavala oli kaupunki, jota alunperin rakennettiin kortteleilla. Vuonna 1648 ruotsalaiset kartanpiirtajat tekivat Sortavalan kartan. 1600-luvun loppupuolella kaupunki oli melkein kokonaan rakennettu. Se alue oli jaettu sataan tontteja, oli tehty 6 katua, oli rakennettu satama markkinapaikkoineen ja luteranien kirkko.

Sortavala. Laituri

Vuonna 1721 kun Pietari I voitti Pohjoissodassa, Sortavala tuli Venajan haltuun. Kaupunki sai venalaisen nimen Serdobol. Seuraavan sodan aikana Ruotsin kanssa vuosina 1741 – 43 Serdobol oli taysin poltettu. Abon rauhasopimuksen mukaan vuonna 1743 Serdobol rakennettiin uudestaan, vaikka ensin se oli vain pienena kylana. Vuonna 1783 Katarinan II kaskysta Serdobol sai Viipurin laanin piirikunnan statuksen ja vaakunan, jonka perusteena oli Banerin suvun vaakuna. Fridrisgamskin rauhasopimuksen mukaan vuonna 1809 koko Suomi tuli Venajan haltuun Suurruhtinaskuntana, sen jalkeen vuonna 1811 Viipurin laani Serdobolin kanssa (suomalaiset kutsuivat sita Sortavalaksi) oli siihen yhdistetty.

Vuonna 1917, kun Suomi sai itsenaisyyden, kaupunki tuli Sortavalaksi. Talvisodan aikana 1939 – 1940 kaupunki oli pommittu Neuvostoliiton lentokoneilla. Monet talot ja Karjalan silta olivat tuhottuja. Luteranien kirkko paloi, joka oli kaunis rakennus kaupungin keskustassa. Talvisodan tuloksena oli se, etta 12 maaliskuun 1940 sopimuksen mukaan Sortavala ja muut alueet tulivat Neuvostoliiton haltuun. Vaesto evakuoitiin uuden rajan taakse. 15 elokuuta 1941 suomalainen armeija otti haltuunsa Sortavalan kaupungin. Vaesto tulee takaisin omiin taloihinsa. Sopimuksen 19 syyskuuta 1944 mukaan Sortavala taas menee Neuvostoliiton haltuun. Vaesto uudestaan jattaa kaupungin. Nyt Sortavala alueineen kuuluu Karjalan Tasavaltaan ja Venajan Federaatioon. Siis naemme, etta koko historiansa pituudellaan kaupunki ”vaihtoi kasinsa” muutama kertaa, se oli muutama kertaa tuhottu, ihmisia karkoitettiin pois, mutta joka kerran kaupunki nousi ylos tuhkastaan kuin myyttinen Fenix- lintu. Nyt rantaudumme ja katsomme tarkasti tata kivaa kaupunkia. On muutama rantautumispaikkaa, valitsemme vanhan sataman, joka on Karjalan sillan takapuolella.

Sortavala. Karjalan silta

Karjalan silta oli suunniteltu Tanskalainen insinooritoimistolla ”Christiani & Nielsen” vuosina 1930-1931. Sillan pituus on 200 metria, leveys 11 metria, ja se sopeutuu kaupunkiin sen ilman kepeydella ja eleganssilla. Se oli rakennettu vuonna 1932 kun kaupunki taytti 300 vuotta, ja se oli ensimmaisena siltana, joka oli yhdistetty katuun. Se oli pisin silta Suomessa. Silta yhdisti 2 Sortavalan aluetta – Kymelan ja Sortavalan, joita eristi Vakkolahti. (Vaako on skandinaavinen nimi, jotkut luulevat, etta se on ”vakka” tai ”vako”.) Mielestani se enemman muistuttaa isoa vakoa, myos vanhassa inkeroiskielessa, joka myos kuuluu suomalais-ugrilaiseen kieliryhmaan, ”vakkossa” tarkoittaa vaota. En tieda, kumpi on oikea. No palataan siltaan. Mista ja miten se on tehty? Borisov Igor Viktorovits, PohjoisLaatokan museon osaston johtaja, kertoo siita parhaiten. Han kirjoittaa seuraavaa: ”Siltapilarit (6 kappaletta) ovat 12 rivilla harmaata serdobolskin graniittia, saatu Riekkalansaaresta Nukuttalahden kylan louhimosta.. Kun Karjalan siltaa rakennettiin, otettiin huomioon pohjoisen ja etelaisen rantakadun arkkitehtuurin, rantakatu oli myos paallystetty paikallisella luonnon kivella. Vakkolahden pohjoisranikko on paallystetty isoilla laatoilla tummanpunaista graniittia, joita tuotiin Kirjavalahdelta, ja harmaan-punaista migmatiittia, joita louhittiin Sortavalan pohjoispuolella. Vakkolahden etelaranta oli paallystetty mustan amfiboliittisen liuskekiven monikulmaisilla laatoilla ja amfiboliiteilla, joita saatiin Panimon lahikallioista. Vakkolahden etelapuolella rantaviivan paallystys tummalla kivella nayttaa luonnolliselta rantakallioiden jatkulla. Kun arkkitehti kaytti Vakkolahden pohjoisrannan paallystyksessa tummanpunaista graniittia ja graniitti-gneissia, han halusi luoda korkeaa, romantista mielialaa ja korostaa ”Vanhan kaupungin” rakennuksien kauneutta.”

Sortavala. Karjalan silta

Me olemme tulleet vesireittia, mutta voi tulla autolla tai junalla. Ensiksi junalla tulevat ihmiset nakevat rautatieasemaa. Siksi talla sivulla kerron siita, miten Sortavalan kaupunkiin tuli rautatie ja siihen liittyvista tapahtumista. Rautatie oli rakennettu lyhyessa ajassa. Paatos rakentaa Karjalaan rautatien oli otettu vuonna 1888 Parlamentissa, siella paatettiin, etta tyot aloitetaan ei myohemmin kuin vuonna 1890. Rautatien patka Sortavalan ja Viipurin valilla oli valmis 1 marraskuuta 1893, sen jalkeen Joensuuhun asti vuonna 1894. Kun tieto paatoksesta tuli Sortavalaan, taalla alkoi monta uutta teollisuusprojektia. Tasta hetkesta ja Talvisodan alkuun asti kaikki tarkeimmat kaupungin rakennukset rakennettiin. Vuonna 1892 Viipurin arkkitehti Ivar Aminov teki kaupungin suunnitelman, jonka mukaan rautatieasema oli Kymelan kaupungin lounaspuolella. Aseman lanteen tuli 4 aluetta, joita kutsuttiin TakaKymmelaksi (nyt se on ”rautatien kyla”). Ne olivat taysin asutusalueet. Rautatielle loydettiin luonnon paikan, mutta ratapenger, joka meni Vakkolahdella rikkoi maiseman yhtenaisyyden. ”Puiston jarven” Airanteen ekologinen balanssi oli rikottu viemarivesilla, tata jarvea jatkettiin liata Neuvostoaikanakin ja nyt joskus kaunis jarvi muistuttaa suota, kohta me naemme taman jarven itse. Vuodesta 1893 alkaen junat joka paiva toivat tavaraa, puuta ja Ruskealan marmoria kuormattiin suoraan vaunuista proomuihin vanhalla satamalla. Jolla oli aika primitiivinen rakenne vuoteen 1930. Kartalta (sivut 84, 118) nakyy miten kauniisti menee tie kauniilla puoliympyralla ja loppuu satamaan. Oli rakennettu kokonainen yhdistelma rakennuksia, joita tarvittiin vaunujen lajitteluun (”kaantolava”), tarkastukseen ja remonttiin, oli rakennettu vesitorni ja puurakennus kassoineen ja odotussalineen. Olen kuullut, etta ensimmainen rakennus paloi sodan aikana, mutta en ole viela loytanyt siihen vahvistusta. Ei kauan sitten rakennettiin uusi rautatieaseman tiilista, se on kuvalla alhaalla. Kaupunkiin suuntaan lahempana on kahvila, ennen sita oli ravintolan puurakennus! Siina juhlittiin haita, pidettiin kansan juhlat – elama ”kuohui”. Minulle kerrottiin ravintolan ryostamisen uskomattoman tarinan. Mielenkiintoisin oli se, miten avattiin sen ovet – tavallisella metallilangalla, jonka toisen paan kiinnitettiin junaan. Ryostajat ottivat rahat, jotka katkivat metsaan, konjakin, tupakan ja suklaan ja joivat niin paljon konjakkia, etta unohtivat, mihin rahat katkettiin.

Sortavala. Rautatie

Sortavala. Roykkio, rautatie

Vapaan paivan sumuinen aamu. On lamminta ja satumaista. Ei ole ketaan,paitsi ankkoja, jotka toimekkaasti uivat ohi katselemalla omaa pienta suota. Rautatien penger eristi Vakkolahden osan ja vain pieni salmi rautasillan alla antaa veden uudistua. Ennen talla sillalla oli aina kalastajia. Vesi kuohui vedenpaineesta. Eteenpain Vakkosalmi muuttui Vakkojoelle ja sielta jarveen Airanne. Oli aikoja, kun joella voi menna veneella. Nyt, kun vedenpinta laskee ja ihmiset tekevat sen veden likaiseksi, joki on tullut puroksi. Kaisla ottaa enemman ja enemman paikkaa vedelta. Ihmiset, jotka ovat taalla ensimmaisen kerran, eivat voi ymmartaa niiden ihmisten tunteita, jotka kasvoivat taalla. Jopa kommunistien aikana ei ollut niin surkeata tilannetta. Jokainen laitos oli vastuussa omasta alueesta, jarjestettiin talkoot. Nyt kukaan ei ole vastuussa mistaan, jotain parantuu, kun loytyy mesenaatti, joka laittaa kaikki kuntoon. Voi olla Sortavalassa loytyy oljya, kultaa tai jarjestetaan Olympialaisia ja silloin kaupunki heraa eloon. Se on kaikkien Venajan pienten kaupunkien unelma. Sortavala muistuttaa minulle orpoa, joka menetti vanhempansa, joka oli kasvatettu kommunismissa ja jonka jatettiin demokratian nojaan. Oikein symbolinen tapahtuma oli Sortavalan yhdelle rakennukselle. Puhumme luterilasesta kirkosta, jonka rakensivat Juhan ja Matti Saloset vuosina 1799 -1801. Vuosina 1843 -1844 (Erik Kuoriskoski) ja 1892 -1894 (Ivar Aminov) oli tehty taydellinen remontti. Se oli kaupungin korkein ja kaunein rakennus 2 paivaan helmikuuta 1940 saakka, kun Stalinin kaskysta kaupunki pommitettiin. Kirkko paloi. Ihmiset eivat ehtineet rakentaa sen uudestaan, koska vuonna 1944 vaeston oli pakko jattaa miehitetty kaupunki. Nyt sen paikalla on ruma lasten kodin rakennus. Talo, hylatyille lapsille, joita rahallisesti voi auttaa vain valtio ja rahastot, mutta kuka voi korvata heille sielun vahingon? Sama asia on kaupungin kanssa.

Sortavala. Vakkosalmenpuisto

Sortavala. Kuhavuori

Sortavala. Entinen Hospital

Me jatkamme vanhan kaupungin tutkimusta ja meidan matka menee Kuhavuorelle, en tieda miksi paikka sai tammoisen nimen, voi olla, kalastuksen jalkeen kalastajat menivat maelle ja tekivat ”saslikkia” kuhasta katsoen alla olevaa kaupunkia. Saslikista se oli leikki, vaikka ennen taalla voi syoda kahvilassa. Me kiipeamme talle maelle ja nautimme kaupungin nakoalasta ja kaikesta, mika sita ymparoi. Kun rautatieasema ja satama ovat lahden toisella puolella, menemme maelle sen loivaa puolta, rakennuksien ohi, jotka rakennettiin viime vuosisadan alussa ja paamaara oli jalomielinen eli ihmisten parantaminen. Olemme jo tutustuneet tohtori Winteriin, erinomaiseen kirurgiin, yhteiskunnalliseen vaikuttajaan ja pelkasti ihmiseen, joka teki oikein paljon talle kaupungille. Tohtori Winterin aloitteesta vuonna 1898 aloitettiin suunnitella piirin kivisairaalaa, joka oli valmis vuonna 1901. Projektin tekijana oli suomalainen arkkitehti Magnus Serfbek (Tampereen sairaala ja lukio, Enonkosken kirkko). Sairaalan nimi oli ”yhteiskunnan sairaala”, se voi ottaa vastaan 50 henkea, silla oli oma lammityslaitos, sauna, pyykinpesu ja oma puisto. Vuonna 1902 oli avattu synnytysosasto, vuonna 1908 ensimmainen Suomessa lapivalaisuhuone. Silti tama sairaala ei ollut koyhille ihmisille, samoin kun Neuvostoaikanakaan. Sita edelleenkin kutsutaan ”Hospitaaliksi” vain sotilashenkiloille ja vain ”hyville tutuille”, se on jopa aidalla eristetty tavallisilta ihmisilta. Vahan koyhemmille ihmisille vuonna 1907 lahempana rautatieta oli rakennettu viela yksi sairaala, jonka suunnitteli arkkitehti Olivia Matilda Lonn (Vivi) (Viron Oopperateatteri Tallinnassa, uusi ylioppilaiden talo Helsingissa). Rakentamisen maksoi Sortavalan Evankelistilaitos, silloin sita kutsuttiin Diakonissalaitokseksi. Siella oli tuberkuloosiosastokin. Vahan aikaa sitten vain se lakkasi olemasta Sortavalan kaupungin sairaalana.

Sortavala

Tama on se polku, jota pitkin me nousimme Kuhavuorelle, joka on kaupungin korkein piste. Taalta kaikkiin suuntoihin avaavat erinomaiset nakoalat. Sortavalaan tulevien matkustajien puolet valokuvia ovat otettuja taalta. Kuhavuori on Vakkosalmen puiston luovuttamaton osa,sen itajuurella tama puisto on. Pohjois- ja luoteispuolet ovat Airanteen – ”puiston jarven” lahella. Lounaispuolella on ”Hospitaali”, siita olen jo kertonut. Tutkitaanko puiston historiaa. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-alkupuolella Sortavala kehittyi nopeasti. Kaupungin rakentaminen ja kunnostaminen meni kovaa vauhtia. Kymelassa rakennettiin seminaarin yhdistelman. Siita puhumme myohemmin, mutta Vakkosalmeen liittyvien tapahtumien ketju alkoi nimenomaan siella, koska puiston suunnittelijana oli seminaarin opettajaYrjo Blomstedt. Han oli Suomessa ja erikoisesti Jyvaskylassa tunnetusta arkkitehtien perheesta nimeltaan Blomstedt. Vuonna 1894 Sortavala sai oikeuden organisoida ja johtaa 9 KokoSuomen Laulujuhlaa vuodeksi 1896. Tama Laulujuhla oli omistettu karjalas-suomalaiselle eepokselle ”Kalevala”. On mielenkiintoista mainita, etta kun eepoksen keraaja Elias Lonrot alkoi matkustamisensa Karjalassa keratakseen materiaali hanen teokselleen, han alkoi vuonna 1828 kaynnilla Sortavalassa ja vuonna 1835 ”Kalevalan” ensimmainen painos oli tehty. Palataan juhlan organisointiin. Blomstedtin projektin mukaan vuonna 1896 Vakkosalmen puistossa oli rakennettu laululava (Laulupelto), Kuhavuorella oli nakotorni. Ennen sotia laulujuhlat Sortavalassa pidettiin vuosina 1896, 1906, 1926 ja 1935. Kun juhlat alkoivat, kaupungin vaesto kasvoi muutamaa kertaa. Vuonna 1935 koko Suomi oli juhlimassa ”Kalevalan” ensimmaisen painoksen sata vuotta. Silloin Sortavalassa kavi 20-30 tuhatta ihmista, Vainomoisen aukiolla avattiin juhlallisesti patsaan omistettu runojen laulajalle Petri Shemeikalle. Sotien jalkeen traditio oli unohdettu ja herasi eloon vasta vuonna 1990, kun Sortavalassa oli jarjestetty kansainvalinen festivaali ”Maailmat tapaavat toisiaan”. Silloin laulupellosta muistettiin ja se uudistettiin. 20 vuotta on mennyt, ja laulupelto tarvitsee uudestaan apua. Tana vuonna (2010) ”Kalevala” tayttaa 175 vuotta. Miten kaupunki juhlii? Olen kertonut kaiken laulupellosta, nakoalapaikan, joka on aivan ylhaalla maella, perustana on entinen vesitorni, jolla on maan alla vesisailio ja itsevalumisen systeemi.

Sortavala. Airanne

Nyt katsomme lanteen – meidan edella on Airannejarvi, vasemmalla on ”rautatiekyla”, pelkalla silmalla nakee, miten vesi laskee. Horisontilla nakyy Hympelanjarvi. Joskus koko taman alueen nimi oli Airanne. Metsanreunalla oli Airannehovi. On kummallista, miten tiukasti voivat ihmisten kohtalot kietoutua toinen toiseensa, jotka joskus asuivat taalla. Esimerkiksi, tavallinen suomalainen sukunimi – Sihvonen. Ensimmaisen kerran Pauli Sihvonen oli mainittu vuonna 1684, hanen esikoisensa oli Matti ja sielta se alkoi.. Meni yli 2 vuosisataa, ja Sortavalassa syntyi Sihvosia. Vuonna 1932 syntyi viela yksi Matti Sihvonen, han jatti oman maansa lapsena. Vuonna 1998 han Kuopion hiippakunnan piispana tuli Sortavalaan vihkimaan kayttoon luteranisen seurakunnan talon, joka oli rakennettu hiippakunnan raha-avustuksella. Ne, jotka ovat syntyneet Sortavalassa, aina ovat sortavalalaisia.

Sortavala. Yo kaupunki

En tieda, montako kertaa olen kaynyt Kuhavuorella, on vaikea laskea, mutta en saalinyt sita yhtaa kertaa- aamulla, keskella paivaa ja jopa yolla. Kaikilla sesonkeilla. Kaikessa ilmassa. Minun sielu lepaa taalla. Joka kerran otan mukaan kameran ja otan kuvia kaikesta sadannen kerran. Ja joka kerran kuvat ovat erilaisia. Kun katsoo makea ymparoivia paikkoja, maisemien kauneutta, taivaan vareja, jotka tulevat toinen toisen paikalle, pilvien juoksu, ihmisia, jotka kuhisevat alhaalla, ymmartaa, etta kaikki ihmisten ongelmat ovat katoavat, samoin kuin ihminen itse. Ainut, mita ihmisten kannattaa ottaa paamaaraksi on se, miten voi sailyttaa taman kauneuden jalkelaisille, sita varten, etta he voisivat jattaa huolinsa, nousta maelle, katsoa ymparilleen ja hengittaa pelkkaa ikuisuutta. Kiittaen Jumalaa ja vanhempiaan, uusilla voimilla ja energialla ”laskea maalle” ja jatkaa matkaa nimeltaan Elama siten, etta ei olisi ollut myohemmin huolta tarkoituksetomasti menneista vuosista.

Sortavala. Kuhavuori

No niin, olemme tutustuneet Kuhavuoreen, Vakkosalmen puistoon ja olemme katsoneet kaupunkia ja sen ymparistoa 63 metrin korkeudelta. Olemme hengittaneet tuoretta ilmaa, olemme haaveilleet ja nyt voimme menna alas, mutta menemme toista rinnetta. Meidan kannattaa katsoa rappuja, huvimajaa, Laulupelttoa ja kavella puistossa. Kun olemme edelleenkin Kuhavuorella, katsokaa ”kaljupaista” kalliota vasemmalla, jos menna rappusille. Talla paikalla oli seisonut 20- metrinen tarkastustorni (J. Blomstedt 1896). Se oli puinen rakennus, joita on paljon Suomen kaupungeissa. Se ei pelastanut tuulelta, mutta sateelta voi pelastua. Vuori ei ole pieni, mutta korkeat puut estavat hyvaa nakoalaa nyt ja estivat ennenkin. Kun tornia rakennettiin, oli suunnitelma, etta jopa sadan vuoden kuluttua puut eivat hairitse ihailemista kaupunkia ja sen ymparistoa. Kuvassa, joka on oikealla, nakyy nykykaupungin ”nukkumisalue”. Mita voi siita kertoa? Te itse naette kaiken – ”arkkitehtina” oli Hrustsev. Talojen ja rautatien valilla kimmeltaa pieni vaaleansininen jarvi. Ennen se oli ollut Tuhkalampi, nyt sita kutsutaan ”rantapadoksi” ja siina asuu ankkoja ja autonrenkaita. Emme mene sinne. Neljassa seuraavassa kuvassa on 2 rakennusta, jotka todella ovat historian ja arkkitehtuurin kannalta arvoisia. Sinne me menemme, tutkimme niita, katsomme niita lahella.

Sortavala. Poikalyseo ja Tyttokoulu

Sortavala. Poikalyseo

Taman paikan nimi on Kisamaki. Se helposti huomaa, etta molemmat rakennukset suunnitteli sama arkkitehti. Ensimmainen rakennus on Poikalyseo vuodelta 1901, se on lahempana keskustaa. Toinen rakennus on Tyttokoulu vuodelta 1911. Naiden ihmeellisten rakennusten arkkitehti oli Johan Jacob Ahrenberg. Han oli oikein lahjakas ja monipuolinen ihminen. Han oli taiteilija, kirjoitttaja ja tiedemies ja miten nakyy ihana arkkitehti. Hanen tunnetuimmat teokset ovat Oulun laanin hallitusrakennus, arkkipiispan rakennus Turussa, Hangon ja Kajaanin kirkot, synagoga Helsingissa, valtakunnan halli ja Atrium Presidentin Palatsissa ja monet muut rakennukset Savonlinnassa, Kotkassa, Lappeenrannassa, Vaasassa ja muissa entisissa Suomen kaupungeissa- Kakisalmessa, Viipurissa ja tietenkin Sortavalassa. Osan rakennuksia han suunnitteli Sebastian Gripenbergin kanssa, me viela puhumme hanen tyostaan Sortavalan arkkitehtuurissa. Ja itse rakennukset kaytetaan koulutuksen alalla.

Sortavala. Poikalyseo ja Tyttokoulu

Sortavala. Tyttokoulu

Sortavala. Raatihuone

Nyt siirrymme Laatokan puoleen, sen yhdensuuntaiselle kadulle. Taalla pienessa rauhallisessa puistossa seisoo pieni puutalo, joka on palvellut Sortavalan kaupunkia oikein paljon. Nyt tama rakennus on kaytetty kaupungin kirjastona, mutta ennen se oli Raatihuoneena. Projektin tekijana oli 42-vuotias Helsingin Polyteknisen yliopiston vanhempi opettaja Sjostrom Frans Anatolius. Han oli yksi uuden Renessanssin perustajia. Valitettavasti hanen elamansa loppui samana vuotena, kun Raatihuone oli rakennettu – vuonna 1885, han oli 45-vuotias. Ja nyt rakennuksesta. Jos jattaa ulkopuolelle arkkitehtuurin ominaisuudet, voi sanoa, etta rakennus on mielenkiintoinen siita, etta se yhdistaa itsessaan valtakunnan ja politiikan, rahallis- ekonomisen ja muut tarkeat Kaupungin elaman aspektit. Tassa talossa oli pormestarin toimisto (nyt se on kaupungin johtaja), kaupungin ja piirin oikeuden istuinhune, maistraatin ja kaupungin edustuston arkistot. Kaksi vuotta ennen Raatihuoneen rakentamista Sortavalassa oli tehty historian ja kansantieteellinen museo. Sen tekemisen paamaarana oli kohottaa Suomen kansan itsetuntoa. Museolle heti tuli vakavia suojelijoita, ja kun Raatihuone oli valmis, museo muutti valtakunnan katon alle. Elisabet Hallonblad (syntyjaan Siitoin Siitoinen) oli osallistunut museon kehitykseen paljon. Naista ihmisista puhumme erikseen. Maistraatin paikka oli oikeassa rakennuksen osassa. Jos tulemme talon sisaan, paasemme avaraan halliin, joka nyt on taynna kirjahyllyja. Sisalla on paljon valoa, koska hallissa on isoja ikkunoita nakoalalla puistolle. Jos olisimme palanneet vanhaan aikaan, olisimme voineet nahda ikkunasta isoa katedraalia, joka olisi kohonnut puiston ylapuolella. Voi sanoa, etta Jumala voi katsoa suoraan, mita tassa hallissa tapahtui. Ja tapahtumia oli paljon – juhlaillallisia, juhlia, nayttelyja, konsertteja, vastaanottoja ja jopa teatterin esityksia. Raatihuone oli kulttuurin ja hienoston tapahtumien keskuksena. Voitteko kuvitella, mita taalla oli, kun vuonna 1932 juhlittiin kaupungin kolmassadas syntymapaivan? Jos kuunnella tarkasti, voi nytkin kuulla lasien helinaa. Sotien jalkeen tassa samassa talossa edelleenkin kaupunkilaisten ja Kaupungin kohtaloa ratkaistiin siihen aikaan saakka, kun kommunisteille rakennettiin uuden talon. Ja Raatihuone meni kirjaston haltuun.

Sortavala. Raatihuone

Sortavala. Seurahuone

Nyt kavelemme Karjalan sillan suuntaan, joka jatkaa Karjalan katua, joka on yksi niita katuja, jotka sailyttivat vanhan nimensa. ”Vanhan kaupingin” puolelta katsoen ensimmaisena on hotelli ”Seurahuone”. Sita kutsuttiin Klubiksi, Upseereiden taloksi. Taman talon historia koostuu kahdesta osasta. Ensimmainen kertoo, miten rakennettiin vuosina 1908 – 1909 Kaupungin Klubin rakennusta. Arkkitehtina oli Sjostromin oppilas Onni Alcides Tarjanne. Syntyjaan han oli ruotsalainen ruotsalaisella sukunimella Tornquist, muuta han rakasti Suomea niin paljon, etta vuonna 1906 han vaihtoi sukunimensa suomalaiseksi. Hanen teoksia on nahnyt joka ihminen, joka ainakin yhden kerran on Helsingissa kaynyt. Yksi hanen rakentamista taloista on vuoden 1902 Rautatieaseman aukiolla Aleksis Kivin patsaan takana sijaitseva Suomen Kansallisteatteri. Toinen historian osa oli vuosina 1938 – 1939, kun ”Seurahuone” sai nykyisen ulkonaon. Arkkitehtina oli Erkki Huttunen, joka Helsingin Rautatieaseman toisella puolella rakensi erinomaisen Kauppakeskuksen nimeltaan Sokos. Ensin se oli kolmekerroksinen ja rakennettu vuonna 1952 Olympialaisten alkuun. Kaikki rakennuksensa han suunnitteli funktionalismin tyylissa, myohemmin tutustumme viela yhteen taloon, jonka Erkki rakensi Sortavalassa Karjalan kadulla. Sotien jalkeen ”Seurahuoneesta” tehtiin Upseereiden talon. Vuonna 2009 kaupungin asukkaat saivat tietaa, etta Puolustusministerio haluaa myyda Seurahuoneen huutokaupalla, he jarjestivat vastalausekokouksen, allekirjoittivat kirjeen Venajan Presidentille siita, kirjeessa he pyysivat antamaan taman talon kaupungille sosialis-kulttuurin laitoksena. Dmitri Medvedev kaski Puolustusminesterin ottamaan selvaa tasta asiasta, ja nyt ”Seurahuone” kuuluu kaupungille.

Sortavala. Seurahuone

Hotellin ”Seurahuone” lahella on puisto, jonka keskuksessa on patsas. Kaikki Sortavalan vieraat ovat kayneet taalla. Kesalla monet tulevat tanne lepaamaan, istumaan puiden varjossa. Ennen se oli Kolmikulmapuisto. Ei ollut melkein ollenkaan puita, mutta kaikki vaihtui vuonna 1935, kun Suomi juhli ”Kalevalan” ensimmaisen painoksen satavuotisjuhlaa ja Sortavalassa jarjestettiin Laulujuhlat. Puisto oli jaettu neljaan ”vihreaan” alueeseen, joiden valiin tehtiin ristilla polkuja, ja paikassa, missa polut yhdistyivat, oli pystytetty patsas runonlaulajalle Petri Shemeikalle. Monumentti tuotiin yolla, kun kaupunki oli viela nukkumassa Alpo Sailon (Albin Leopold Enlund) ateljeesta. Puistosta tuli Vainamoisen aukio. ”Vihreilla alueilla” istutettiin puita. Nyt selviamme, kuka on Vainamoinen, Petri Shemeikka, kantele ja viimeinkin, miksi runonlaulajat. Kaikki nama nimet, nimetykset ja kasitteet ovat yhteydessa karjalais-suomalaisen kansan eepoksen ”Kalevalan” kanssa, jonka ensimmainen kappale oli painettu vuonna 1835. Esimerkiksi, Vainamoinen on ensimmainen ihminen, mutta jo vanha ihminen, maailman luoja, paahenkilo. Elias Lonnrot, eepoksen tekija, teki 11 matkaa Karjalan ympari ja kerasi pienilla osilla vanhat tarinat Karjalan historiasta, han kirjoitti ne riviin, joista tuli runoja. Niita ei lueta, ne lauletaan. Musiikkisaestyksena on kanteletta soittaminen (kantele, Venajan kielessa se on gusli, latvialainen kankles, kreikkalainen psaltir, juutalainen kinnor, armenialainen kanon ja niin eteenpain). Ensimmaisen kenteleen laatikko tehtiin lepasta, pikkuosat kouvusta, viisi kielta hevosenjouhista. Nykyaikana kannelta tehdaan, mutta toisella tavalla. Metallista tehtyja kielia voi olla jopa 30. Yksi taitavimpia runonlaulajia oli Suistamon Petri Shemeikka, vuosina 1841 – 1842 Elias Lonnrot kirjoitti paivakirjassaan: ”... Suistamon alueella viela lauletaan Vainamoisesta. ” Silloin Petri oli tuntematon nuori 22 – vuotias poika. Han tuli kuuluisaksi, kun vuonna 1900 84- vuotiaana hanet kutsuttiin Helsingin Laulujuhlaan. Nuori saveltaja Jan Sibelius arvosti korkeasti Petri Shemaikan esitysta. Vuonna 1985, kun ”Kalevala” taytti 150 vuotta, ilmestyi suomalaisen puolentoista markan arvoinen postimerkki, jossa oli Petrin kuva.

Sortavala. Muistomerkki kansanrunoilijat

Sortavala. Keskuspankki

Petri Shemeikan patsaan takana on rakennus, joka on kuin kalliosta leikattu. Minun mielesta, tama talo symbolisoi sisaista voimaa, kokonaisuutta ja kai luoksepaasemattomyytta. Luultavasti, se oli suunniteltu juuri sellaisena, koska se palvelee valtakunnan vakavinta rahakonetta – Keskuspankkia. Muuten kaikki valtakunnat olivat samaa mielta sen kayton tarkoituksesta. Rakennus oli valmis 1915 Suomen Keskuspankille, nyt vuonna 2010 se on Venajan Keskuspankki. Taman ja muiden Sortavalan huomattavien rakennuksien arkkitehtina oli Uno Verner Ullberg, ruotsalainen syntyjaan, Suomen kansalainen, han rakensi silla alueella, josta myohemmin tulee Venaja (Sortavala, Viipiri). Vuonna 1939 Sortavalasa oli 5 pankkia, kolme niista suunnitteli Uno Ullberg. Yhteen niista olemme tutustuneet, toinen oli rakennettu kaksi vuotta aikaisemmin Karjalan kadulla. Nykyajan Sortavalan asukkaat tuntevat sita ”Postin” – nimella, ennen sotia tama rakennus oli Pohjoismaiden Yhdyspankin omaisuutta. Viela yksi pankki oli rakennettu vuonna 1930 Turunkadulla (nyt Komsomolskaja katu). Sortavalan Saastopankki oli ensimmaisessa kerroksessa, samoin kun meidan aikana Venajan Saastopankki. Muut nelja kerrosta olivat asuntoja. On kummallista, mutta pankit tykkaavat olla Uno Ullbergin suunnitelemissa rakennuksissa. Pohjoismaiden Yhdyspankin lahella on rakennus, joka oli joskus kuulunut liikkeelle ”Yhtion Rauta” – joka on ”Rauta- ja Rakennusmateriaali Sortavalan Osakeyhtio”- rakennettu vuonna 1915, nyt ensimmaisessa kerroksessa on ”Onego” pankki. Hallitukset vaihtelevat, toiset pankit lahtevat, toiset tulevat niiden paikalle, mutta Uno Ulbergin rakennukset ovat aina olleet suosittuja. Me jatkamme tutustua hanen teoksiin.

Sortavala. Wegeliuksen talo ja Kellomaaniemi

Kaannymme vasemmalle Keskuspankilta ja menemme rakennuksen pitkin, joka oli rakennettu Vainamoisen tien (entinen Pietari Brahenkatu, omistettu Per Brahe) ja Suvorovin kadun (entinen Oikokatu) risteyspisteessa. Senkin suunnitteli Uno Verner Ulberg Osakeyhtiolle ”Kellonmaaniemi”, joka sai taman nimen muistoksi siita paikasta, missa Sortavalan kaupunki alkoi. Tama asuintalo melkein kokonaan paloi sodan aikana, mutta samoin, kuin muut tuhotut rakennukset oli uudistettu sodan jalkeen kolmessa vuodessa. Meidan edella on kolmen kadun risteys ja rakennus, joka ansaitsee omaa kertomusta. Aloitamme siita, etta sen rakennusvuosi oli 1926, se on Kaarlo Nathanael Borgin suunnittelema. Hanen nuorempi sisko Elsi Naemi Borg jatti Sortavalan arkkitehtuurin jaljensa, me palaamme tahan, kun kavelemme Kymelan kylassa. Kaarlo ja Uno tunsivat toinen toista hyvin, he jonkun aikaa tekivat tyota Viipurissa ja Sortavalassa, voi olla siita syysta heidan rakennukset seisovat vierekkain. Mutta se on vain arveluni. No mita talosta itsesta? Sita kutsutaan Wegeliuksen taloksi (Salomon Primus Wegelius). Han oli Pohjoismaiden Yhdyspankin osaston johtaja. Talon toisessa kerroksessa oli ensimmainen ja ainut sauna asunnossa. Suomessa vain noin 20 vuotta sitten aloitettiin rakentaa asuntoja saunan kanssa sisalla, vaikka Venajalla se on edelleenkin epatavallista. Entisen pankin johtajan asunnossa oli ensin ravintola, nyt kahvila. Sortavalan kaupungille ja koko Suomelle sukunimi Wegelius tarkoittaa paljon. Silloin se oli Martin Wegelius, suomalainen saveltaja, yksi ensimmaisia Jan Sibeliuksen opettajia, nyt on Harald Christopher Wegelius, joka on tunnettu seka Suomessa etta ulkomailla Suomen Saastopankin johtajana.

Sortavala. Soutu

Menemme nyt Laatokalle ja katsomme tarkemmin Vakkolahden rantoja. Ylla olevasta kuvasta nakyy, miten Lasten ja nuorison urheilukoulun oppilaat valmistelevat soutuoppitunteja varten. Ennen piti jonottaa, ennen kuin ”nousta” vedelle. Taman koulun oppilaat ilahduttivat meita voitoillaan maailman kisoissa erilaisilla aloilla, erityisesti huomattavia ovat soutu-urheilijat (Nikolai Aksenov), luistelijat (Sergei Hlebnikov) ja hiihtajat. Taalla on riittavasti hyvia urheilulle sopivia luonnonoloja, toivon, etta joskus pikkukaupunki Sortavala uudestaan tulee Karjalan ja Suomen urheilun kehityksen keskukseksi. Alla oleva kuva oli otettu silta paikalta, milla oli joskus ollut uimala, se oli puinen, siina oli huoneita vaihtaa vaatteet, myos oli eri korkeuksilla varustettu ponnahduslautoja, joilta voi hypata veteen. Talta paikalta on kateva katsella ”Vanhan kaupungin” rantaa, sen satamaa ja puomipuita. On kiva katsella, miten tulevat ja lahtevat pienet ja isot laivat, moottoriveneet, kantosiipialukset ja jopa ilmatyynypatjat. Melkein kaikilla on sama reitti Sortavala – Valamo- Sortavala. Tuhansia ihmisia joka vuosi menee sinne, he haluavat koskea pyhia paikkoja, hengittaa niiden ilmaa, joka on taynna uskonnollisuutta. Ja joskus tapahtuu painvastaan, kun ihmiset, jotka tulevat Valamoon muista paikoista, pyrkivat tulemaan Sortavalaan, katsomaan kaupunkia ja sen ymparistoa – juuri sita me teemme teidan kanssa nyt. Kylla talvella kaikki jaatyy ja pysahtyy, mutta se on myos kaunista.

Sortavala. Rantakatu

Sortavala. Kaupunkien maiseman

Kuvassa, joka on oikealla, on tyypillinen Sortavalan maisema. Niin paljon kun muistan itseani, nailla sahkojohdoilla aina riippuu jotain, yleensa kenkia. Voi sanoa, etta se on jo kayntikortti. Mutta emme puhu siita, vaan rakennuksesta, joka on lahden vastarannalla. Se on entinen panimo. Sortavalan olueen historia on tiukasti yhdistetty – olutmerkkiin ”Karjala”, liikkeihin Sortavalan panimoon OY, Osuusliike Ita-Karjalaan (taman yhtion toimisto- kauppa on lahella panimoa lahempana siltaa, siella ravintolassa oli aina mahdollisuus maistaa tuoretta kultaista olutta) ja merkkiin Hartwall. Olueen merkki on ollut Lager (saksalaisesta lagerbier, se on olut, joka kypsentyy sailytyksessa). Vuodet 1856 – 1944 ovat Sortavalais- suomalainen oluenpanokausi. Oluenpano uudistettiin Sortavalassa vuonna 1948. 1960-luvulla ”Karjala” alkoi haipya. Taman oluen ja sen unohtumattoman merkin hyva onni oli se, etta vuonna 1968 Neuvostoliiton suurlahettilas Suomessa Andrei Kovalev huomasi, etta Karjalan vaakunaa, jossa nakyvat venalaisten ja ruotsalaisten taistelevat kadet, ymmarrettiin vaarin. Tuloksena oli se, etta oluesta tuli “evakuoitu olut” tai pelkasti “Karjala takaisin ainakin pullossa”. Vuonna 1995 yritettiin uudistaa oluen tuotannon nimityksella “Ivan”. Olut loppui aika nopeasti. Yritin maistaa sita kerran ja sen jalkeen en uskaltanut enaa. Oluet ”Karjala” ja “Lapin Kulta” (Hartwallin) ilahduttavat maullaan viela monta sukupolvea. Alla olevassa kuvassa on osanen satamaa laivoille, jotka lahtevat Valamoon. Ikava, etta taalla ei ole kuin ennen suoraa vesireittia Pietariin. Mielellani matkustaisin laivalla ”Valamo” samoin kun joskus ennen teki venalainen kirjailija Nikolai Semenovits Leskov. Ilman kiiretta menna maisemien ohi ja katsella niita rauhassa, keskustella, pysahtya pyhien saarten lahella ja saapua Pietariin ilman korottamista huonoilla kuoppaisilla teilla.

Sortavala. Laituri

Sortavala. Entinen Ranta-aidan

Kavellen rantaa pitkin kaannymme satamalta vasemmalle Komsomolskaja kadulle (Turunkadulle). Oikealta nakyvat Pyhan Johannes Kastajan kirkon kultaiset ristit ja Suomen Ortodoksikirkon Hallituksen rakennus. Nama rakennukset ovat “Ranta-aidan” takana peitettyja, se ”aitta” oli rakennettu vuosina 1907-1909, arkkitehtina oli Onni Tarjanne. Meille han on tuttu arkkitehti “Seurahuoneella”. On uskomatonta, mutta sita suunniteltiin varastotaloksi, mutta kun se oli valmis, se oli niin hienostunut ja suuri, etta se osa osan jalkeen muutettiin asuintaloksi. Kadulla oikealla ensimmainen rakennus on entinen Kivisten veljesten osakeyhtion (“Veljekset Kivinen”) rautatavarakauppa, rakennettu vuonna 1904, nyt se on taiteilijan Kronid Aleksandrovits Gogolevin, joka on puuveistaja, nayttelysali.

Sortavala

Sortavala. Ikkunat

Ikkunat ovat ohut raja sisaisen ja ulkoisen valilla. Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, han tuntee olonsa vahemman yksinaiseksi, han tajuaa, etta siella ulkopuolella on jotain viela, mutta kun han katsoo toisen ihmisen ikkunaan, han sekaantuu jonkun sisamaailmaan. Ikkuna on sen tilan oma ominaisuus, johon se kuuluu. Siksi on tarkea, etta maailma, talot, autot, vaatteet ja ihminen itse olisivat individuaalisia, erilaisia kun sormenjaljet.

Sortavala. Entinen Helsinski investointipankki

Komsomolskaja kadun (ent Turunkadun) ja Kirovin torin (ent Kauppatorin) risteyspisteella on rakennus, jonka katolla on ruisku. Tulee ensin mieleen assosiaatio sairaalaan tai apteekkiin, mutta oikeastaan ainut oikea assosiaatio on Pankkien Assosiaatio. 1920-luvulla pankeilla oli tendenssi yhdistya. Niin muutamasta pankista tuli Helsingin Osakeyhtio Pankki. Assosiaation johtajana ja hallituksen puheenjohtajana oli itse Karl Gustav Emil Mannerheim. Silti kun tama rakennus oli valmis vuonna 1936 han oli jo Puolustusneuvoston johtajana. Rakennuksen suunnitteli Runar Valfrid Finnila, joka oli myos Suomessa tunnettu yrittaja, arkkitehti, amatoori valokuvaaja. Opiskelunsa vuoden jalkeen han aloitti oman yrityksensa, matkusti koko Euroopan pitkin tutustuen arkkitehtuuriin ja yrittajiin. Han suunnitteli pankkien rakennuksia, tehtaita, ravintoloita ja asuintaloja.

Kun olemme katsoneet tarkasti Helsingin Osakeyhtion Pankin rakennusta, meilla on kaksi vaihtoehtoa, mihin jatkamme matkaamme. Oikeastaan, menemmeko oikealle tai vasemmalle, ei ole niin tarkea, koska olemme nyt keskuksessa ja paasemme magian ympyralle. Miksi magian ympyra? Nyt selitan. Jos katsomme tarkasti kaupungin karttaa, ainut, mika muistuttaa ympyraa taalla, on rautatie, joka menee kaupungilla. Kiinnittakaa huomiota, etta kaikki kadut ovat kohtisuoraan kulkevia, paitsi yksi kortteli. Tama on kaupungin syntymisen paikka. Kauan kaupunki pyrki sisaanpain juuri talla tavalla. Alussa oli aina satama. 1800-luvun alussa uudet maat kaupungissa suunniteltiin “taulukon” muodolla, Vakkolahti sen pohjana, mutta “ikivanha kaupunki” jai eloon ja nyt tulee esiin yhteisesta suunnitelmasta. Sen rajalla ovat kolme kolmiomuotoista aukiota. Nama aukiot yhdistyvat kolmen kadun ja kahden kadun risteyspisteessa. Ihmiset, jotka tulevat Sortavalaan, huomaavat, etta kun he tutkivat kaupunkia (erityisesti keskustaa) tai etsivat jotain, he ja autotkin liikkuvat niin kuin ymparilla – palaavat aina samoihin pisteisiin. Katujen rakenne naissa kahdessa pisteessa on tama . Tama merkki kokonaan tarkoittaa ympyraa tai yhdistettyja pohjan ja koukun merkkeja. Nailla pisteilla ovat energian solmut. Me menemme toiselle niista. Taalla on 2 rakennusta, jotka katsovat toinen toista. Ne ovat 2 sukutaloa – Leanderin talo ja Siitoin (Siitosen) talo. Kuten olen jo sanonut, ne ovat muutaman kadun risteyksella. Peruslinja on Karjalan katu, sen kohtisuorana on Gagarinin katu (Koulukatu, Aleksanterin katu) – sielta menee kaski sadetta, (kahden kolmiomuotoisen aukion reunat) – Kirovin aukio (Kauppatori, kauppakatu) ja Vainamoisen aukio (Pietari Brahen katu). 

Sortavala. Leanderin talo

Aloitamme vanhemmalta talolta, ikaero niiden valilla on vain 2 vuotta. Aloitamme Leanderin talolta, joka oli valmis vuonna 1905. Meille jo tuttu Gottlieb Eliel Saarinen suunnitteli taman rakennuksen, hanta auttoivat Herman Ernst Henrik Gesellius ja Armas Eliel Lindgren. Eliel Saarisen uransa on sidoksissa Kansallis-Osake Pankin kanssa, joka toimi vuodelta 1901 Leanderin puutalossa, joka oli samalla tontilla. Sen johtajana oli Elielin veli Hannes Saarinen, jolle Eliel teki sisustuksen projektin. Vuonna 1905 pankki siirsi vanhasta uuteen taloonsa. Vuonna 1911 sen johtajaksi tuli Oskar Johannes Leander. Tasta huomattavasta ihmisesta puhumme myohemmin. Leanderin talossa oli myls Suomen pankki, joka vuonna 1915 meni Uno Ulbergin rakentamaan taloon. Me tiedamme siita jo vahan. Nyt kiinnittakaa huomiota Leanderin talon kuvaan. Huomaatteko toisen talon varjoa? Se on kauppiaan Ivanin Siitosen talon varjo. Tama sukunimi on aika mielenkiintoinen, se on venalaista alkuperaa – sukunimelta Sidorov. Vasili Sidorov 1500-luvulla rakensi linnoitusta venalaisia vastaan Sakkolan alueella (Helsingin lahella). Nyt Suomessa on Siitosen nimisia noin 5000 henkea. Siitosen talo oli valmis vuonna 1907 Paavo Uotilan projektilla. Han on aika tunnettu arkkitehti erityisesti Viipurissa. On mielenkiintoista se, etta samana vuonna Paavo rakensi Viipurissa kauppiaan Moskvinin talon, se on kaytannossa samantyyppinen, mutta viela monumentaalisempi. Taalla ja Viipurissa oli myoskin ensimmaisessa kerroksessa kaupoilla vuokrattuja tiloja, toisessa ja kolmannessa (Viipurissa neljannessa ja viidennessa) kerroksessa oli hienoja asuntoja.

Sortavala. Siitoin (Siitosen) talo

Sortavala. Johannes Evankelistan Kirkko

Nyt palaamme vahan matkaa takaisin ja menemme toiselle risteykselle, jonka rajoittavat Kirovin katu ja aukio, Oktabrskaja katu ja Tskalovin katu. Ennen Tskalovin ja Kirovin katujen valilla oli ”vihrea” aukio siihen asti, kun vuonna 1935 Uno Ullbergin projektilla rakennettiin Linja-autoasema. Taman rakennuksen historiasta kertomuksen mina jatan pois, vaikka se on kaupungin historian erottamaton osa. Sen lahella on niin iso ja kaunis rakennus, paikkaa kertomukselleni on niin vahan.. Me tulemme yhdelle tarkeammista kaupungin taloista – ”Suomen Ortodoksikirkon Hallituksen Talo” tai yksinkertaisesti ”Fordin talo.” Valamon laheisyys vaikutti Ortodoksikirkon Hallituksen muuttamiseen Helsingista Sortavalaan. Vuonna 1932 Juhani Oskari Vihtori Viisten projektilla oli rakennettu tama talo ja oli tehty remontti Pyhan Johannes Kastajan opiskelukirkossa, joka oli rakennettu vuosina 1877-1878 (Valamon luostarin kappeli). ”Fordin taloksi ” se tuli sen jalkeen, kun Laatokalle katsovalle paatyseinalle laitettiin ”Ford” liikkeen mainoksen.

Sortavala. Suomen Ortodoksikirkon Hallituksen Talo

Sortavala. Деревянная архитектура центра

Haluaisin muutamaa sanaa kertoa puurakennuksista, joita kaupungissa on kaikkialla. Kylla, ne eivat ole saman verran mielenkiintoisia kun isot kivitalot, mutta ne ovat myos kaupungin historiallisen arkkitehtuurin osa. Niilla on omat ominaisuudet, ainutlaatuiset kasvonsa, sen ajan tendenssin viehatys. Oli paljon suunnittelijoita ja arkkitehteja, mutta haluaisin valita kahta heista – Johan Oskarin –isan ja poikansa Oskar Johannes Leanderit. Isa Leander suunnitteli yli 70 uutta rakennusta ja teki 20 talon uudistamista. Han oli Kaupungin Duuman jasenena ja arkkitehtina elamansa loppuun saakka. Hanen poikansa Oskar (Oski) Leander alkoi tehda projekteja, kun han oli 20 vuotias ja sen jalkeen kymmenessa vuodessa han teki yli 120 uutta uusien rakennusten projektia Sortavalassa. Vuonna 1903 han tuli Kansan Osake Pankin paakirjanpitajaksi, vuonna 1908 sen johtajaksi. Niin ilmestyi ”Leanderin talo”.

Sortavala. Puutalo

Sortavala. Turkaman funkistalo ja ”Posti” (Pohjoismaiden Yhdyspankki)

Kun kavelemme Kirovin aukion (Kauppatorin) lapi, olemme taas Karjalan kadulla. Vasemmalla on kaunis harmaa talo, jolla on punainen tiilikatto – ”Posti” (Pohjoismaiden Yhdyspankki). Sen lahella on erinomainen talo Turkaman funkistalo rakennettu vuonna 1937, arkkitehti Erkki Huttunen. Kaunis valkoinen talo erottuu toisten rakennusten taustalla. Ensimmaisen kerran julkisivulla oli parvekkeita. Nyt parvekkeita on kaikkialla, on mahdotonta ihmetyttaa ihmisia silla, mutta silloin se oli ihme. Vaikka pommituksessa 2 paivana helmikuuta 1940 Neuvostoliiton lentokoneet tuhottivat taman talon kauniin julkisivun, sotien jalkeen se ei ollut kokonaan uudistettu ja nyt nakyy, mika siita tuli.

Sortavala. Yhtion Rauta talo

Sortavala. Raamattutalo

Sortavala. Riutta

Vasemmalla ylhaalla on entinen Yhtion Rauta. Oikealla ylhaalla on henkisen kirjallisuuden kustantamo ja kirjapaino (Raamattutalo) rakennettu vuonna 1914 Vaino Laurolan projektilla. Raamattutalo painoi paljon ja hyvin seka Suomen etta Neuvostoliiton aikana. Sortavala ei ollut vain ortodoksisuuden keskuksena Suomessa, taalta henginen luterilainen kirjallisuus oli levitetty koko Suomeen, myos niihin maihin, joissa luterilainen kirkko on paakirkko (Saksa, Amerikka ja koko Skandinavia). Raamattutalon vastapaata on entinen AO ”Riutta”, eteenpain pienen puiston syvemmalla on ortodoksi Nikolain kirkko (ent Pietarin ja Paavelin kirkko) rakennettu vuonna 1873, sen suunnitteli Nikolai Pavlovits Grebenko, kauppiaat Elisejevit maksoivat taman projektin rahalla, jonka voittivat arpajaisissa.

Sortavala. Nikolain kirkko

Tutustumme vahan Sortavalan ”vanhaan kaupunkiin”, teemme pikkutauko ja menemme tutkimaan taman alueen merkillisia paikkoja – Paasovuorta, Ruskealan marmorijarveja, pienia vesiputouksia, paikkaa, missa tunnettu venalainen filmi oli kuvattu. Kaikki nama paikat ovat tien varrella, joka menee Suomen suuntaan Vartsilaan. Taalla on paljon katsottavaa, jos siihen on muutama paiva aikaa. Esimerkiksi maisemallisia jarvia kuin Janisjarvi. Myos Potsovaara, joka on entinen tulivuori. Vulkaaninen kivilaji, jota oli joskus tullut tulivuoren aukosta, teki ”selan”, joka on 10 km pitka. Sitten paluumatkalla kaymme vanhalla suomalaisella vesivoimalaitoksella, joka on myos kauniilla paikalla, kaymme Kirjavalahdella, nousemme maelle ”Saveltajien talon” lahella (Jaskelaisen huvila) ja nautimme kauniista Laatokan vuonojen maisemista. Sen jalkeen menemme takaisin kaupunkiin ja kavelemme lisaa Kymelassa. Aloitamme kylla Paasovuorelta. Vaikka alhaalta se ei nay ollenkaan isolta, kun paasee sen paalle, huomaa, etta se on Kuhavuorta korkeampi (79,2 m). Kuulemma tata paikkaa Kristuksen kunniaksi (Pelastaja – Cпас – Paaso) kutsuivat Paasovuoreksi viimeiset ortodoksit, jotka pakenivat Venajalle 1600-luvulla luterilaisilta. Toinen versio on se, etta Paaso-nimi tulee venalaisesta sanasta ”pogosta”, toiset luulevat, etta nimeen heijastuvat taman paikan luonnon ominaisuudet (paaso on ”pieni, liittea kivi”, ”levea liittea kivi, laatta”) tai se on peraisin henkilon nimelta.

Paasovuoren

Mika on oikea, saavat tiedemiehet paattaa – kuin petroskolainen arkeologi Svetlana Kotsurkina, joka teki kaivaukset siella 1970-luvulla, han loysi alueella, joka on 730 neliometria, satoja esineita. Paasovuoren asuinpaikan jaannos on ainut Sortavalan ”linnoitus”, jolla loydettiin arkeologisia esineita selvalla paivayksella. Toiset ”linnoitukset ” olivat kallioilla. Paitsi heittokiveja, jotka olivat kasassa linnoituksen seinien vieressa, ei ollut mitaan tarkeaa. Kun katselee kaunista ymparistoa vuorelta, ymmartaa, miksi ihmiset pyrkivat asumaan korkealla paikalla. Ennen kauniin maiseman lisaksi ihmisilla oli viela tarkeampi paamaara – turvallisuus. Kun ihmiset olivat korkeammalla paikalla kuin toiset, heilla oli mahdollisuus nopeasti reagoida tulevaan vaaraan. Olen jo kertonut, miten silloin ihmiset varoittivat toisiaan vaarasta. Lisaksi korkealta paikalta paivan aikana hyvalla nakyvyydella nakyy monta kilometria ymparille. Valloittajat tekivat hyokkayksiaan yleensa vedelta, siksi Paaso ”linnoituksen” sijainti oikein hyvin vastasi turvallisuutta. Katsomme vahan enemman yksityiskohtaisesti, mita tapahtuu ymparilla. Vuorella on jyrkkia rinteita kaikilta puolilta paitsi etelaa ja etelakaakkoa. Siella on pitka loiva rinne, joka menee metsaan ja suolle. On mahdotonta lahestya vuorta huomaamatta. Otetaan huomioon viela yhden seikan. Jopa 100 vuotta sitten paikalliset vuoret olivat paljon ”kaljumpia”, ja 1000 vuotta sitten sita enemman. Ihmiset itse harvensivat puita paikalla parempaa nakyvyytta varten. Vesi nakyy kaikilta puolilta. Aloitamme idalta, sen jalkeen pohjoinen, ja sen jalkeen lounaisosa. Siis ulospaasy Laatokalle ja myos sisaanpaasy ovat Soikkasen- Suikkasenlahden kautta, sitten siita tulee Helylanjoki, joka saa vetta kahdesta lahteesta: Tohmajoelta (se alkaa Suomessa) ja salmesta Maarilanlampi ja Liikalampi, jotka yhdistavat joet ja Karmalanjarvi ja niin eteenpain... Mutta vuorelta ei nay. Liikalampi on mielenkiintoinen silla, etta joissakin lahteissa Paasovuorta kutsuttiin Liikalanmaeksi. Senkin me jatamme tiedemiehille – historikoille ratkaistettavaksi, emme synenny tallaisiin ongelmiin. Menemme eteenpain, viela monta mielenkiintoista paikkaa ja ihmista odottavat meita.

Paasovuoren

Matkalla Ruskealan Marmorijarvelle oikealla tien varrella nakyy kaunis paikka pienen lammen, pienten vesiputousten kanssa, ei voi menna sen ohi. Nimenomaan taalla oli kuvattu kuuluisa elokuva ”Ruskot ovat hiljaisia taalla” (1972). Jos ette ole katsoneet sita, kerron vahan sen juonta. Elokuvan perustapahtumat ovat vuonna 1942 Ison Isanmaallisen sodan aikana Karjalassa. Vaapeli Vaskov, joka on tyytymaton sotilaiden kayttayttamiseen (erityisesti heidan haluunsa vastakkaiseen sukupuoleen) saa tyttoja – vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat vasta valmustuivat koulusta. Ollessaan omavaltaisessa poissaolossaan yksi joukkueesta Rita, huomasi, etta lahisuolla liikkuu tuholaisryhma kahdesta saksalaisesta. Rita palatessaan kertoo siita vaapelille Vaskoville ja han paattaa pysahdyttaa ryhman hinnalla milla hyvansa. Vaapeli Fedot Vaskov, sotilaat Rita, Lisa, Galina ja Sonja lahtevat tuholaisryhmaa vastaan. Kun tuli ilmi myohemmin, ryhmassa oli 16 ei 2 tuholaista. Tytoilla ja vaapelilla oli vain kolmen linjan kivaareja ja kranaatteja, mutta omien henkensa hinnalla he pysahdyttivat fasistit. Eloon jai vain vaapeli. Tytot, jotka haaveilivat rakastaa ja olla rakastettu, haaveilivat perheesta ja lapsista, kohtalon tahdolla paasevat sotaan, jota kukaan ei haluaa, ja kuolevat epasuhtaisessa taistelussa saksalaisten sotilaiden kanssa. 20 vuoden jalkeen vaapeli ja yhden tyton poika, jonka han otti lapseksi sodan jalkeen, tulevat tragedian paikalle ja tapaavat nuoria, jotka viettavat aikaa siella hauskasti ja nauttivat rauhan elamasta. Nimenomaan tasta rauhasta elokuvan sankarittaret antoivat elamansa.

Ruskealan koski

Ruskealan jarvit

Olemme saapuneet Ruskealan alueelle marmorikanjonille tai niita kutsutaan ”Marmorijarviksi”, jotka muodustuivat Tohmajoen vedesta, joka keraantyi entisiin kanjoneihin. Yllattavan kauniit paikat seka talvella etta kesalla, aamulla, paivan aikana ja illalla ja ei kauan sitten ne tulivat kauniimmiksi yollakin, kun sytytetaan valot. Seka lapset etta vanhemmat viihtyvat taalla, kaikki viihtyvat taalla. Jyrkkia seinakallioita, jotka rajoittavat kylman puhtaan vihreahkon veden ”altaat”. Se, joka on Norjassa kaynyt, varmasti huomaa jotain yhteista. Kavely hoidetuilla poluilla ja venematka veden silealla pinnalla ja suurissa marmorisyvennyksissa antavat upeita tunteita. Perusaltaan lahella on muutamaa mielenkiintoista paikkaa, joita kannattaa katsoa. Kysykaa paikallisilta asukkailta ja he kertovat matkaa sinne. Jokaiseen paikkaan on 5 minuuttia kavelemista. Esimerkiksi, vasemmalla ylhaalla olevassa kuvassa on yksi naista hienoista paikoista.

Ruskealan marmori

Marmori on hieno materiaali veistamaan, jota ei vielakaan mikaan muu materiaali voinut voittaa, sita antiikin maisterit kayttivat paljon. Oman nimensa marmori sai MuinaisKreikasta. Kreikan kielessa se tarkoittaa ”kimmeltavaa kivea”. Kreikkalasiet kutsuivat sita jumalien kiveksi, koska ennen muuta he arvostivat sen veisto-ominaisuudet. Kivi voi paastaa valoa sisaan ja se antaa tunteen, etta kivi on ”elava” – sen ymparille muodostuu kevyt loistekeha, joka toistaa sen aariviivat. Lisaksi silla on ainutlaatuisia plastisia ominaisuuksia. Nama kiven ominaisuudet, jotka kuuluvat parhaisiin marmorin lajiin huomatiin viela MuinaisKreikassa, antiikin maisterit kayttivat sita veistamisessa. Marmoripatsaat nayttavat silta, etta ne sateilevat ihmisten vartalon lampoa, kivi alkaa ”elaa” ja valittaa sielunoloa. Ruskealan marmoria kaytettiin Pietarin kauneimpien ja tarkeimpien rakennusten rakentamisessa, sen esikaupungin palatseissa. Isaakin kirkko on paallystetty silla, Kazanjan kirkossa lattiat ovat marmoria, Ermitaasin ikkunalaudat ovat marmoria, Marmoripalatsin ikkunat ja Mihailovskin Palatsin julkisivu ovat silla reunastettuja, myos marmoria oli kaytetty Pietarin metroasemilla ”Primorskaja” ja ”Ladozskaja”. Vanhan louhoksen seinien sisalla on koko systeemi maanalaisia horisontteja – kaivostunneleita ja peria. Yhteinen tunneleiden pituus on muutamaa kilometria. Valitettavasti nyt tunnelit ovat suljettuja, mutta mina muistan ikuisesti, kun tulee sisaan, miten kesa tulee talveksi, paiva yoksi – se on kummallinen tunne. Ulkona on kesa + 25 astetta, muutamaa askelta ja olet jo pimeassa jaan valtakunnassa ja vain ”valo tunnelin paassa” nayttaa tieta ulos. Nama ovat upeat unohtumattomat tunteet. Jos otatte lapsi mukaan han voisi syottaa ankkoja, joita taalla on ja jotka uivat teidan veneen lahella. Voi myos ratsastaa. On tarkea ottaa mukaan kemeran ja videokameran, saali, jos ne unohtuu.

Ruskealan jarvit

Jatkamme matkaamme. Olemme tutustuneet Marmorijarviin, on aika palata kaupunkiin. Melkein heti elokuvan ”Ruskot ovat hiljaisia taalla” paikan jalkeen Ryttykylan edella oikealla puolella vanha tie alkaa, kohta se tulee paasemattomaksi tavallisille autoille. Pienen matkan paasta kuuluu jo putoavan veden aanta. Taman ryminan suuntaan me menemme. Kun olemme kavelleet noin 300 metria, naemme pienen vesiputouksen (7-8 metria) ja vesivoimalaitoksen jaljennokset. Vesiputouksen nimi on Ryminakoski. Nayttaa silta, etta tata aluetta kohta hoidetaan, koska tama paikka sopii erinomaisesti lepaamaan ja lisaksi sahko on melkein ilmaista. Mutta nyt viela nama alueet ovat ”villeja” ja alkaa hypatko marilla kivilla, koska se voi loppua huonosti.

Ryymakoski

Kirjavalahti

Kirjavalahti. Jaskelaisen huvila

Kirjavalahti on meidan vierailun seuraava paikka. Taalla Rantala paikassa vuonna 1937 rakennettiin viela yhden kauniin ja ison kesahuvilan. Se oli Helsingin apteekkarin Jaskelaisen huvila, sen projekti oli tehty vuonna 1935, sen tekijana oli Yrjo Blomstedtin poika (hanta tunnemme Vakkosalmenpuistolla) Pauli Ernesti Blomstedt. Valitettavasti samana vuonna han kuoli 35-vuotiaana, huvilan rakentamista jatkoivat toiset ihmiset ja myos hanen vaimo Marta Blomstedt, joka eli puoli vuosisataa enemman, kuin hanen miehensa. On surullista, mutta elama jatkuu, huvila on pystyssa ja viela monta vuotta on paikallaan. Tata taloa edelleenkin kutsuvat ”Saveltajien luomisen taloksi” tai pelkasti ”Saveltajien taloksi”. Taalla lepasivat seka Neuvostoajan saveltajat etta sen ajan kirjailijat, nayttelijat. Joka Sortavalan asukas tuntee taman paikan hyvin. Taalla on aina ollut iloista, haita juhlittiin taalla, ystavia tanne majoitettiin tai yksinkertaisesti vietettiin aikaa. Jos ette haluaa viettaa aikaa taalla, noiskaa Kotimaelle. Polku menee loivempaa rinnetta, jopa 100-vuotias ukko voi nousta sita, ei ehdi hengastya. Matkalla ylos tai alas voi ottaa puhdasta lahdevetta aika nopeasta virrasta. En tieda mita nyt, mutta kun ennen oli usein vieraana ”Saveltajien talossa” siella oli puusauna pienen altaan kanssa, johon tama virta yhdistyi. Hyvan saunan jalkeen voi upota veteen ja tunne oli sama kuin upota lumeen. Vesi oli jaankylma, ja jotkut hyppasivat siita ulos nopeammin kuin hyppasivat sisaan. Joka tapauksessa kysykaa paikallisia ”extra” mahdollisuuksista. Myos ravintolassa siella ruoka oli hyvaa. Olen mennyt sivuun paaasiastamme ja me olemme jo maella. Sadan metrin korkeudelta avaa upea nakoala lahdelle. Kun tulee tanne syksylla, ymmartaa miksi se on Kirjavalahti. Taalla maalattiin taulujaan Nikolai Rerih ja hanen oppilas Boris Aleksejevits Smirnov – Rusetski. Toiselta puolelta nakyy Potsovaara. Jos teilla on aikaa ja saa sallii, pitakaa pikkutauko, siella on paikka nuotiolle, mutta muistakaa sen sammuttaa hyvin, kun lahdette talta hienolta paikalta. Olemme nauttineet ihanista maisemista ja menemme takaisin kaupunkiin.

Kirjavalahti

Muisti

Minua kiinnostaa, kuka opetti ihmisia maalaamaan? Voi olla luonto itse. Luonto ja ihmisen mielikuvitus. Ihminen alkoi piirtaa jopa taivaassa puhumatta kivistakaan. Joskus ihmiset tekevat sita kauneuden tunteesta, joskus halusta jattaa oman jaljen maalle. On mielenkiintoista, mutta muinaisaikana ihmisia, jotka piirsivat kallioilla, moittivat toiset ihmiset: ”Alkaa pilatko luonnon maisemia!”

Sortavala. Kymela

Olemme tulleet takaisin Sortavalaan ja nyt kavelemme vahan Kymelassa. Nyt se osa kuuluu Sortavalaan ja nimelta on Sortavala. Aloitamme taman osan paapaikasta Kansakoulusta, joka nyt on koulu numero 1 – eli tata rakennusta aina kaytettiin opetustarkoituksella. Se oli rakennettu vuonna 1929, arkkitehtina oli Yrjo A. Waskinen, joka rakensi paaasiassa kirkkoja ja kappeleita. Yksi niista on Sortavalassakin vanhalla suomalaisten hautausmaalla – se on Hautausmaan kappeli eli Karjalan Evankelisti-luterilainen Kirkko. Alla olevasta kuvasta koulun keskipuolella nakyy uusi lisarakennus, joka muistuttaa hissia. Se on uudet evakuointiportaat. Huomatkaa, miten paljon huomiota kaupungissa annettiin koulutukselle. Tasta kertoo koulutuslaitosten lukumaara. Silloin opettajia oli riittavasti, koska Kymelassa oli jo puoli vuosisataa toiminut Suomen toinen Seminaari. Siita me puhumme enemman. Nyt katsokaa vihreata taloa (ylakuva) Kansakoulun oikealla puolella.

Sortavala. Kansakoulu

Kun puhumme Sortavalan kouluista, kerron muutamaa sanaa muistakin kouluista, muuten ne voivat loukaantua. Sortavalan isoin on koulu numero 6, joka on kaupungin reunalla Riekkalansaaren suuntaan. Koulu avattiin vuonna 1965, siina oli melkein tuhat oppilasta. Sen ensimmaisena rehtorina oli Fetisov Leonid Vasiljevits, joka myohemmin tuli koulun numero 1, josta olemme jo puhuneet, rehtoriksi. Koulu numero 4 oli rakennettu suomalaisilla, 4 paivana lokakuuta 1937 se oli vihitty kayttoon luterilaisella pastorilla ja otti vastaan ensimmaisia oppilaita. Ensimmaisena rehtorina oli Antti Hamalainen. Muutamaa sanaa viela koulusta numero 3, joka on kaupungin reunalla Pietarin suuntaan. Se oli avattu vuonna 1957. Ensimmaisena rehtorina oli Prokosenko Vladimir Ivanovits, joka oli Leningradin puolustuksen ja Stalingradin taistelun osallistuja.

Sortavala. Museo

Tama talo joskus oli Gustaf Johannes Winterin omaisuutta. Olemme monta kertaa maininneet tata miesta hanen ”talvisella” sukunimellaan ja suurella elaman voimallaan. Han oli kirurgina, kaupungin neuvoston edustajana, monen seuran jarjestajana ja jasenena, han oli lahjakas biologi, kemisti, laakari. Ja muutakin. Kun meilla sanotaan – lahjakas ihminen on kaikessa lahjakas. Tietysti hanen taytyi levata jossakin (Taruniemen Winterin huvilassa) ja asua (se on tama talo, josta nyt puhumme). Tama rakennus oli valmis vuonna 1900 kahden arkkitehdin projektilla: Alan Shulmanin ja Emil Gustavsenin. (He ovat Viipurin arkkitehteja. Alan Shulman on siella tunnettu yhta hyvin kuin Uno Ullberg.) Vaikka taloa rakennettiin perheelle, mutta alun perin se oli suunniteltu niin, etta olisi potilaiden vastaanottona myos. Miten sellainen ihminen kuin Tohtori Winter voi olla ilman yksityista laakarin praktiikkaa? 50- vuotiaana han muuttui Sortavalasta Helsinkiin, muutaman vuoden sen jalkeen Sortavalan Kauppaseura osti hanen talonsa ja kaytti sita Kauppakouluna. Se oli toiminut sotaan saakka. Neuvostoaikana vuodesta 1944 vuoteen 1952 se oli ”Vauvan talo”, sen jalkeen kolme huonetta annettiin ”Pioneerien talolle”, toinen osa oli asuintalona. 1950-luvun loppupuolella tassa talossa avattiin lasten paivakodin. 1988 – 1991 talossa oli nuorten teknikkojen klubi. Vuoden 1992 lokakuussa tasta talosta tehtiin Karjalan PohjoisLaatokan Museo. Vuonna 1998 se tuli Kunnan PohjoisLaatokan Museo- matkustamisen keskukseksi. Museon alkuna oli Valamon museon-luonnon puiston esineet. Ainutlaatuisempia loytoja Sortavalan alueella ovat : keihaan karki (1200-luvulta, loydetty Riekkalansaaressa), kello (1635, Ruotsi, legendan mukaan ruotsalainen kuningas Gustav 2 Adolf lahjoitti sen kaupungille), yhden eren arvoinen kolikko (1629, Ruotsi), ruotsalaisten varustusten osa – haarniska (1100-luvulta). Taalla voi varata erilaista ohjelmaa tai reittia, tai saada tietoja kaupungista tai sen nahtavyyksista.

Sortavala. Laatokan linna. Lotta Svard

Jos kavelemme elokuvateatterilta ”Zarja” rautatien suuntaan, nakyy kaunis Kauppateknikumin rakennus. Se on entisen suojeluskuntajarjeston talo ”Laatokan linna”, se oli rakennettu vuonna 1931, arkkitehtina olivat Frosterus ja Gripenberg. Mika on suojeluskuntajarjesto? Se on Suomessa 1917-1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjarjesto, se osallistui Suomen vallankumouksen tukahduttamiseen vuonna 1917, samana vuonna syksylla suojeluskuntajarjesto ilmestyi Sortavalassa, vuoden 1918 tammikuussa se riisui aseista venalaisten sotilaiden varuskunnan. Vuonna 1927 suojeluskuntajarjesto oli kutsuttu maanpuolustusapulaiseksi. Suojeluskuntajarjestolla oli naisversio ”Lotta Svard”, jonka johtajana vuodesta 1929 vuoteen 1944 milloin se oli lopetettu oli Fanni Luukkonen, joka vuodelta 1912 oli yliopettajana Sortavalan opettajaseminaarin tyttokoulussa. Myos vuonna 1929 jarjestettiin lasten joukkoja. 3 paivana marraskuuta 1944 suojeluskuntajarjesto oli lopetettu neuvosto- suomalaisen rauhasopimuksen mukaan.

Sortavala. Seminaari

1800-luvun keskipuolella Sortavalassa asui noin 600 henkea. Jo silloin alkoi suuri ristiriita kielesta, jolla on opetettava kansakouluissa ja seminaareissa. Venalainen ortodoksisuus ja suomalainen luterilaisuus. Suomen Senaatti halusi itsepintaisesti, etta opetus olisi suomen kielella, silloin D. Tolstoi, joka oli Kansan koulutuksen ministerina, ja Pyha Sinodi sanoivat, etta he olivat silla pakotettuja lopettamaan koulutuslaitosten rahoittamisen. Ainut opettajien seminaari oli silloin Jyvaskylassa ja se ei voinut valmistaa riittavasti opettajia. Vuonna 1872 Suomen eduskunnan edustajat tekivat anomuksen perustaa toisen opettajien seminaarin. Oli vain loytaa rahaa ja paikka sille. Serdobolin kaupungilla oli vakava kilpailija – Neislot (Savonlinna), mutta yhteensattumalla oli valittu paikka toiselle seminaarille Serdobolissa. Samanaikaisesti oli muitakin tapahtumia. Silloin Sortavalan rikkain ihminen oli kauppias Ivan Siitoinen, hanen yksi tytar meni naimisiin Keksholmin (Kakisalmi, Priozersk) pormestarin nimeltaan Hallonblad kanssa. Silla tavalla Hallonbladit tulivat omistamaan Kymelan maita ja suurta rahapaaomaa. Koska heilla ei ollut lapsia, heista tuli tunnetuimpia Sortavalan mesenaatteja. He aina olivat samaa mielta paatoksissaan ja siksi heidan tekemia paatoksia kutsuttiin ”aviopuolisojen Hallonbladien” paatoksiksi. Heilta tuli tarvittava rahasumma.

Sortavala. Seminaari

Sortavala. Hotelli Ladoga (Hospiz)

Ihmiset enemman ja enemman menevat asumaan ”asuinlaatikkoihin”. Kuten sanoi yksi funktionalismin perustajia Le Korbusye: ”Talo on asumisen kone.” Olen aivan eri mielta. Olen samaa mielta, kun asia koskee nykyajan tendenssia, tehtaiden rakentamista, mutta ”Kodilla” pitaa olla yksilollisyys, ainakin julkisivun varissa, joka on muu kuin harmaa. Ja viela yksi asia – ei saa keskittya aina yhteen tyyliin paljon, on pakko valita uutta. Venajalla funktionalismi on pysyva, ja tarvitsemme paljon voimaa tyontamaan taman prosessin paikalta eteenpain. Olemme nyt hotellin lahella. Joskus sen nimena oli ”Hospitz”, sen jalkeen ja nytkin se on ”Laatokka”. Sen suunnitteli Elsi Naemi Borg vuonna 1939. Han oli Kaarlo Borgin nuorempi sisko, jonka kanssa he yhdessa rakensivat lasten sairaalan (Lastenlinna) Helsingissa, ja kauniin kirkon Jyvaskylassa – Taulumaen kirkon. Palataan nyt rakennukseen. Sen paatarkoituksena oli rauhallinen lepo Sortavalaan tuleville matkustajille ja muille ihmisille, jotka tarvitsivat hotellin palveluksia. Mista tulee nimi Hospitz? Kun rakennus oli valmis, se oli naisten Kristuksen seuran omaisuutta, se oli pieni rukoustalo ja kaikille, jotka sita tarvitsivat, turvapaikka. Tietysti majoituksesta maksua silti otettiin. Jos kerron enemman nimen historiasta, ette halua siella majoittua. Nimi Laatokka ei pelota yhtaan, painvastoin se miellyttaa. Vahan aikaa sitten kavin tassa hotellissa ja palaute oli hyva. Nakyy, etta remontti oli tehty, hinta- laatu suhde on aika hyva, kylla, jos jaatte omaan huoneeseen ja ette lahde ”elostelupaikkaan”.

Sortavala. Talvi

”Legendan” mukaan tulimme Sortavalaan moottoriveneella ja kaikki meidan vaikutelmat ovat kesa, kevat ja syksyvaikutelmia. Enta talvivaikutelmat? Puhdas, virkistava pakkasilma, myos puhdas lumi. Kuuset lumitakeissa vahan kumartuvat maalle lumen raskaudella. Kun aurinko paistaa tai lamppu antaa valoa, lumi kimmeltaa kuin olisi maalla timantteja. Kauniit ja vahan surulliset auringon laskut. Ja tietysti heliseva hiljaisuus. Taalla yha enemman ja enemman tulee turistipaikkoja, missa voi levata kaupungin touhusta, lahtea kavelylle tai menna hiihtamaan tai ajamaan moottorikelkkaa, sen jalkeen lammittaa takan edessa tai saunassa. Valitettavsti taalla ei ole viela isoja lomakeskuksia vesipuistoineen ja spa-keskuksineen kuin Suomessa, jota meidan kansalaiset rakastavat niin paljon. Hinnat ovat aika korkealla, matka sinne ei ole helppo, mutta olen varma, etta kohta kaikki muuttuu ja Sortavala tulee taas talviurheilun keskukseksi, samoin kuin se oli ennenkin.

Sortavala. Lossi

Meidan matkan kolmas osa alkaa – me palaamme Pietariin. Emme jata vuonoja heti, mutkittelemme vahan ja katsomme kauniita paikkoja, joita ette koskaan nae, jos menette laivoilla tai kantosiipialuksella. Tutustumme rauhallisiin, hiljaisiin ja maalauksellisiin paikkoihin, joilla voi sytyttaa nuotio ja yopya. Voitte lahtea meidan reitilla tai tehda oman. Jokaiselle ihmiselle jotain omaa. Joku tykkaa aina vaihtaa paikkoja, joku muutaman yritysten jalkeen valitsee lempipaikan ja matkustaa vain sinne. Jokainen teidan paatos on oikea. On tarkeinta saada energiaa, kauniita vaikutelmia ja ”meren” hyvia muistoja. Ensimmaisena vaikutelmana on Tulolansaari, jolla saatiin serdobolkin graniittia.

Остров Тулолансаари

Kerran pyhittaa

Kun ihminen tuli maailmaan ja hanet kaskettiin lisaantya, alkoi planeetamme kasvava asuttaminen. Esimerkiksi, jos joku muinaisheimo lisaantyi oikein paljon, tilaa oli vahan, sen joku osan oli pakko itsenaistya ja menna toiselle paikalle. Talla tavalla alkoi planeetan tutkiminen ja valloittaminen. Silloin ja nytkin ihminen ajattelee, etta on parempi asua siella, missa hanta ei ole nyt, siksi han etsii etsimalla hanen elaman idyyllisen paikan. Kauan sitten ihmiset oppivat rakentamaan veneita ja vesi lakkasi olemasta voittamattomana esteena. Valtameret ja meret ottivat syliinsa ensimmaisia rohkeita miehia, pelottomia sotilaita, jotka olivat valmiita vaarantaa oman elaman sita varten etta voisi valloittaa toiset maailmat. Tassa asiassa ensimmaisia olivat skandinaavit: ruotsalaiset ja norjalaiset. He olivat vikingit tai kun heita kutsuttiin myos varjagit. He ilmestyivat seka liikakansoituksesta, etta tavallisesta ihmisten hyodyn tavoittelemisesta. Jos verrata niita Venajan lahimenneisyyden tapahtumiin, sitten vikingit ovat bandiitteja- kiristajia, jotka saivat johtajilleen alkupaaoman. Hyokkayksia Laatokalle alkoi 800-luvulla. Laatokan kautta oli kaksi varjagien reittia. Toinen tuli Suomenlahdelta Aanisen suuntaan ja sielta eteenpain itaan, toinen oli Novgorodin reitti. On mielenkiintoista, oliko vikingeilla joku erikoinen tunne, kun he astuivat Valamon maalle. 800-luvun keskipuolella muodostui asutus Ladoga (Vanha Ladoga). Ymparilla oli paljon heimoja, kaikki olivat kyllastyneita vihaan ja valienselvittelyyn, lisaksi pohjoisesta oli ryostavia hyokkayksia. En ole historikko ja en voi sanoa kumpi kaupunki historillisesti oli ensimmaisena Venajan paakaupunkina – Ladoga tai Novgorod. Varmasti tiedan, etta ensimmaisena Novgorodin maan johtajana oli varjag Ryrik, jonka slaavit kutsuivat itse ja etta Ryrikin suku hallitsi Venajaa 1500-luvun loppuun asti.

Karvatsusaari

Vikingia ei ole enaa olemassa, mutta nama paikat eivat ole vahemman villeja. Jos tama alue olisi ollut edelleenkin suomalainen, varmasti taalla rannoilla oli mokkeja tai joskus kauneimmilla paikoilla olisi isoja taloja serdobolskin graniitista tehtyja etuoikeuksisille ihmisille ja ei vain suomalaisille. Olisi vedella vanhoja laivoja taynna erilaisia nykyajan navigointivalineita ja moottoreita, ja turisteja planeetan eri paikoista, joille oppaat eri kielilla kertoisivat paikallisista nahtavyyksista, he nayttaisivat torneja, joiden korkeudelta ihmiset voisivat katsoa Karjalan ja Laatokan vuonojen ihanaa luontoa. En tieda, kumpi on parempi – minun tekemani kuva tai naiden paikkojen villitilanne. Mina, esimerkiksi, olen iloinen siita, etta voin tulla tanne perheeni kanssa, pysahtya missa haluan, pystyttaa teltan, tehda nuotio, kalastaa, kavella metsassa, huutaaa ajattelematta sita, paljonko se maksaa, saako sita tehda tai ei ja tykkaako joku tasta tai ei. Jos Suomessa on ainakin yksi paikka, jossa voi sita tehda, kertokaa missa se on. Nyt menemme Tulolansaaren ympari itapuolelta ja menemme Montsolansalmella, sen jalkeen suoraan Palkinselan lapi ja varovasti – taalla on paljon kareja, uppopuita, matalaa vetta. Jos mietitte, menetteko saaren vasemmalla tai oikealla puolella, menkaa vasemmalla. Jos teilla on iso vene, menkaa avoLaatokalle ja sielta oikealle. Jos veneen kulkusyvyys ei ole iso ja kartplotteri toimii, sitten Haranpohjanselalla kaannymme oikealle ja menemme kaislan kautta isolle vedelle. Kun olemme taalla, kerron yhden tarinan, joka tapahtui minulle ja minun ystavalle taalla. Olimme 17-vuotiaita, oli isoisan vene ja moottori, ei ollut karttoja, ei ollut jopa kompassia ja tiukasti bensaa. Yritimme oikaista ja menimme jollekin joelle. Oli selva, etta joen toisessa paassa mutkan takana oli iso tila. Joki tuli kapeammaksi ja kapeammaksi, sammutimme moottorin ja menimme airoilla. Mka oli meille yllaty, kun viimeinkin me naimme veden asemesta vihrean pellon, yksinaisen traktorin ja yllattyneen traktoristin. – Hei, missa taalla on Laatokka? - me vain kysyimme. Vastaus oli: - Kolme kilometria kavelemista, ei kaukana. Han katsoi venetta ja hymyili paataan pudistaen...

Kanava

Honkasalonselka

Nyt kun olemme Honkasalonselalla, meidan suunta on pikkusaari, joka muistuttaa enemman isoa vedenalaista kalliota. Revonkarinluoto. Tama saari tulee nakyviin odottamattomasti, houkuttelee, kutsuu. On mahdotonta menna sen ohi astumatta tahan taysin paljaaseen maahan. Taalla on vain risti ja lokkeja. Mutta pienelle saarelle se on riittava. Muuten paikalliset asukkaat eli lokit suhtautuvat oikein negatiivisesti siihen, etta kalastajat tai turistit kayvat heidan luona. Joka vuosi he hautovat munansa poikaisiksi ja mielellaan kakkaavat jokaisen paalle, joka astuu rantaan, ottakaa sateenvarjot ja olkaa varovaisia. Jos ei ole sateenvarjoa, laittakaa paalle lakki ja alkaa missaan tapauksessa koskeko heidan muniin tai poikasiin. Jos lokit ovat rauhallisella tuulella ja teidan lasnaolo ei hairitse heita, voitte kalastaa vahan. Taalla kala kay hyvin onkeen vuoden aikana mina tahansa ja paivan aikana mina tahansa. Kai yolla ei kannata kalastaa – kala myos nukkuu ja kohoa ei nay. Saalis on yleensa pienet ahvenet, jotka ovat oikein piikkisia ja erittain maukkaita kalakeitossa. Ahvenien lisaksi voi pyytaa sarkea tai lahnanpoikasia.Ne menevat myos kalakeittoon, miten enemman erilaisia kaloja on samassa keitossa, siten maukkaampi kalakeitto on.

Revonkarinluoto

Nyt tulee iltarusko, ei ole niin kuuma enaa, tuuli rauhoittuu ja on aika ajatella yopymispaikasta. Joku pystyttaa teltan, joku tekee nuotion, joku saa ruokaa eli kalastaa, jos ei ole saatu kalaa edelliselta sivulta. ”Vesimetsastyksen” tuhannessa vuodessa kalastamisen tapoja ei tullut enemman, mutta kaloja on vahemman. Samoin Laatokallakin. Huikenteleva ihmisen toiminta melkein aiheutti ekologista suurtuhoa Laatokalle. Ei olisi ollut onnea, epaonni auttoi. Monet laitokset, jotka saastuttivat Laatokkaa, lakkasivat toimintaansa, koska menettivat rahoitusta. Vesi tuli puhtaammaksi, kala terveemmaksi. On aikaisin viela juhlia voittoa, mutta voi keittaa taalta pyydettya kalaa rauhassa. Rannalla istuen ja kohoa katsoen on mielenkiintoista tietaa, miten ennen kalastettiin?

Tulolansaari

Maailman alusta asti kaikilla elavilla olennoilla oli sama paamaara – elaa. Kaikki, jotka nyt asuvat maalla, joskus tulivat vedesta. Ilmestyi elaman prioriteetteja. Ensimmainen – jaada eloon (ei tulla syotyksi) ja toinen antaa mahdollisuus omalle lajille jaada eloon (lisaantya). Sen jalkeen jaettiin ryhmiin – se, joka syo, ja se, jota syodaan. Lihansyojat ja kasvinsyojat. Ja niin eteenpain... En tieda, miten ihminen tuli maailmaan. Apinastako se tuli, loiko hanet Jumala ja heitti synttiselle maalle, tai oliko se tehty avaruusolentojen koeputkissa tai voi olla se kaikki on tietokoneen leikkeja. Se ei ole tarkea. Tarkea on se, etta ihminen oli luotu sellaisena, joka voi sopeutua melkein kaikkiin olosuhteisiin. Muinaisaikana ihmisen oli pakko olla metsastajana. Ja edelleenkin ihminen on paras maailman metsastaja, vaikka nako ja haisti heikkenivat, ja tieteelliset keksinnot tekivat ihmisia laiskaksi. Nykyajan ihmisen ei tarvitse tuntikausia odottaa ”lihaa” vaijytyksessa, se voi ostaa kaupasta. Mutta kun ihminen paasee luontoon, muinaiset metsastajan vaistot heraavat, jotka muistuttavat enemman urheiluinnostusta. Metsastamisen ja kalastamisen menetelmien parantamisen aikana ihminen keksi uusia ja uusia laitteita. Minkalaisia laitteita oli kalastajilla? Ensin kylla kadet. Myohemmin teroitettiin puuseipaita. Kaytettiin syottia koydella, houkuteltiin kaloja lahemmalle ja odottomattomasti lyotiin. Samalla tavalla kalastettiin, kun ilmestyi metallia – tehtiin atrainta hangon tavalla. Muistakaa, milta nayttaa Poseidonin tai Neptunin kolmikarki. Antiikin Jumalat hyvin kayttivat onkea. Kalastusverkko on myos muinainen keksinto ensin kaytetty kalan ajamisessa, sen jalkeen sen pyytamisessa. Eli mita mina haluan sanoa, kaikki kalastamisen laitteet ovat vanhoja, uusia keksintoja ei ole. Vain kalapyydysten materiaalit muuttuvat.

Koirat

Puhukaamme toisesta ilmeisesta Laatokan vuonoilla lepaamisen edusta. Puhun ongelmista, joita tulee kotielaimien omistajille. Kylla, jos teilla on kaloja, sitten teidan on helpompi olla kiun koiran omistajan. Jopa jos ihmiset eivat mene pitkalle matkalle ja ei kauas, he eivat halua jattaa lemmikkejaan kotiin. Joskus se on samaa kuin jattaa lapset yksin. Pitaa kerata papereita, tehda rokotuksia, laittaa lemmikkiin ”chip” ja lisaksi paasta lomapaikalle. Jopa matka naapurimaahan on vaikea. Vain 20 prosenttia majoitusta suostuu ottamaan vastaan vieraita elaimien kanssa. Ja miten kiva on Laatokalla! Teidan kissa tai koira riemastuu siita, etta han on lomalla omistajiensa kanssa. Kissa kylla tarvitsee enemman aikaa mukautumaan, kuin koira. Mutta kun elain tottuu, se ei haluaa palata takaisin huonoilmaiseen kaupungin asuntoon.

Ehtoo

Ehtoo

Yksi paasyita siihen, miksi ihmiset tulevat tanne, on paikalliset auringonlaskut. On turhaa sanoilla valittaa luonnon ilmioiden kauneudesta. Se on samaa, kuin kertoa vesiputouksen, jaatikon tai vuorien kauneudesta tai puhua ihmisen vartalon kauneudesta. Mutta tata kauneutta on helppo kuvitella, koska olemme nahneet sita vaikka kirjoissa tai kuvassa. Tama kauneus on pysyva, se ei muutu lyhyessa ajassa kuin pohjoisLaatokan auringon laskut. Varit vaihtelevat niin nopeasti, etta voi verrata sita revontuleihin, josta on myos turhaa kertoa – kannattaa nahda itse.

Ehtoo

Ehtoo

Nyt menemme avoLaatokalle. Menemme Honkasalonselan salmella, meidan matkan oikealla puolella on samanniminen saari Honkasalo. Sen etelakarjessa me ahkerasti pienella nopeudella katsoen tarkasti kaikuluotainta ja vetta menemme kapealle lahdelle. Siella on huonoja veden alla kallioita. Olemme tulleet erittain kauniille ja rauhalliselle paikalle. Jos se ei ole viela varattu, voi jaada tanne pariksi tai kolmeksi paivaksi. Vaikka avoLaatokka on muutaman sadan metrin lahella meilta, tassa pienessa ”piraattien” poukamassa on aina hiljaista ja rauhallista. Rannalla on kaikki, mita tarvitaan mukavassa levossa – jopa pieni metsasauna. Siitakin kannattaa kiittaa suomalaisia. Laatokalla muutamasa paikassa oli tehty tallaisia pysahtymispaikkoja, tama on yksi niista, viela aika hyvassa kunnossa, toiset ovat melkein kokonaan tuhottuja ”villi lla” kalastajilla. Kokeilkaa tietysti saunaa, toivottavasti kaikki tietavat, miten se toimii. Lahden pohjalta alkaa polku, joka menee Vahtimaelle. Juuri taalla alkoi Sortavalan alueen puolustuslinja. Nimenomaan taalta annettiin signaaleja hyokkayskista vedelta. Taalla partio otti vastaan ensimmaisen taistelun, nimenomaan taalla oli ratkaistu tavallisten ihmisten mantereella kohtalo. Yrittakaa tuntea sen ajan henkea ja tuntea nakymattoman yhteyden luontoon ja esi-isien sieluihin.

Laivasaari

Радуга

Valitettavasti on pakko todistaa, etta ilma ei aina suosi teita auringolla. Tietysti, jos valitsette Laatokan pohjoiseen matkallenne kesakuun keskipuolen ja elokuun keskipuolen valista aikaa, silloin nopea sade ja ukkosen jyrina voi olla jopa ilahduttavat teita. Erityisesti, jos olette lampimassa teltassa lampiman seuran kanssa. Jos ostatte teltan, ostakaa vaalean ja tilavan. Se palvelee teita monta vuotta ja jattaa monta kivaa muistoa ja ei vain Laatokalla. Ei ole mitaan parempaa, kuin menna nukkumaan sateen aaneen ja herata muutaman tunnin kuluttua, kun sade jo loppuu, ja hengittaa sadun raikasta ilmaa. Ja jos tulee hyva onni, voi katsella sateenkaria, joka riippuu pois menevasta pilvesta. On eri asia, jos uskoisitte meteorologeja, jotka voivat luvata teille ihanaa aurinkoista ilmaa lokakuun keskipuolella katsomatta ikkunasta, jonka takana sataa satamalla talveen saakka. Kukaan ei haluaisi istua teltassa odottaen, kun se tyhma sade loppuu. Olen varma, jos tulette jopa erinomaisella meriveneella, jossa on kaikki mukavuudet, huono ilma pilaa mielenne. Kayttakaa aikaa siihen, etta katsotte Internetin saaennustesivuja, parempi suomalaisia, silla valitsette oikeasti matkallenne aikaa.

Karjala

Karvatsusaari

Laatokan vuonojen kauneus ei lopeta hammastyttaa minua. Synkilla aariviivoilla on oma luonne, oma sielu. Kun olet yksin taman luonnon kanssa, kosket siihen ja sulaudut siihen, ymmarrat, miksi ihmiset jattivat maailaman, tulivat tanne ja tulivat erakoiksi. Kaupungin ihmiset pitivat heita yksinaisina vaivaisina maankiertajina, mutta he eivat ymmartaneet, etta he –ihmiset olivat yksinaisia heidan tiukassa maailamassa, joka on taynna syntteja ja jonka ainut jumala on rahat. Nuo ihmiset olivat luonnon osana. Sellainen ihminen ei voi olla koskaan koyha, koska han ei tarvitse mitaan erikoista ja han ei anna paljon merkitysta sairauksille. Paaasia on se, etta ilma on puhdasta, aurinko on kirkas, ruoho on vihrea ja vesi elavaa. Nytkin tapaa tallaisia ihmisia, heidan silmissaan ja kasvoillaan nakyy hyvyytta. Niissa nakyy sisainen rauha ja harmonia. On kiva keskustella heidan kanssa. Elama tulee selvemmaksi ja tarkoituksellisemmaksi. Seurustelu tallaisten ihmisten kanssa on samaa kuin seurustelu luonnon kanssa, todellisen elaman kanssa.

Illalla

Taas on ilta. On ihana aika, kun vartalo voi rentoutua ja sielu voi lentaa. Tulee hetkellisen onnen olo, elaa luonnon hengessa mukana. Tulee aika, kun kannattaa sanoa nakemiin ihanille paikoille. Tapaammeko me niiden kanssa viela kerran? Koko sielulla toivon, etta tapaamme. Hitaasti tulee tajuaminen siita, etta kohta pitaa menna takaisin, jokainen haluaa muistaa hyvin sita, mita on nahty, ottaa kuvia tai tehda video. Ihmiset, jonka kanssa vietatte ihanaa aikaa Laatokalla, muistatte koko elamanne, jopa jos ette tapaa niita enaa. Se, joka ei muista niiden ihmisten kasvoja, muistaa tekojaan. Kohta palaatte sivilisatioon, tyohon, tyokavereille ja kaikenlaisiin touhuisiin, teidan unet viela kauan muistuttavat teille seikkailuistanne tassa hurmaavassa kauneudellaan luonnossa.

Illalla

Igolkaniemi

Kun palasimme Pietariin, tapahtui juuri se, josta varoitan kaikkia Laatokan matkustajia – se oli odottamaton myrsky. Emme joutuneet paasemattomaan myrskynpuuskaan, mutta emme odottaneet niin nopeaa ilman muutosta. Me arvioimme, etta menemme tyynella vedella (50-60 km /tunti) ja emme tankanneet Kakisalmessa venettamme, oli riittavasti bensaa. Luultavasti Laatokan Jumalat paattivat pidattaa meita maa-alueellaan ja siksi halusivat vahan alentaa meidan itsevarmuutta siita, etta paasemme paamaaraamme nopeasti. Kaksi viikkoa tyynia ja erinomaisia vaikutelmia rauhoittivat meidan valppautta. Tuloksena oli se, etta meidat rangaistettiin huolettomuudestamme ja annettiin myrskyn. Tallaisella vedella meidan nopeus oli ei enempaa kuin 20 km per tunti, bensaa kuului paljon, ja meidan oli pakko etsia pelastusta pienessa poukamassa. Konevitsan saaren jalkeen Pietarin suuntaan on melkein mahdotonta rantautua – siella on kiveja tai matalaa vetta. Hiekkaa on satoja metreja rannalta ja syvyys on alle metri, joka on raskaille moottoriveneille huonoa. Yksi asia rantautua ja toinen asia palata merelle takaisin. Meilla ei ollut mitaan muuta tekemista, kuin rantautua Sosnovon kylan lahella ja soittaa kaupunkiin ja odottaa bensaa. Tassakin tilanteessa kuin aina oli pelastajanani minun vaimo. Han tuli ja toi meille kuivia lampimia vaatteita, ruokaa ja haki meille bensaa, samalla piristaen meita ja silla antaen meille voimaa jatkaa matkaamme. Joka merimies tietaa, miten tarkea on se, etta sinua odottaa joku rannassa. Rehellisesti sanoen, me horjuimme vaikutelmista ja meidan ainut ajatus oli nopeasti suuntautua omaan laituriin.

Igolkaniemi

Valo taas voitti pimeyden, ja me viimeisella riuhtaisulla saavuimme siihen, mista Nevajoki levottomasti kantaa pyhan Nevojarven vedet koko Pietarin lapi Suomenlahdelle. Laatokan vesi hellavaroin huuhtelee graniittirannikkoa, katselee, miten sen graniitti ja marmori kaunistavat tata ihanaa kaupunkia. Kun menimme Ermitaasin ja Jordanisten rappusten pylvaiden ohi, uuden Ermitaasin atlanttien ohi, Paraatirappusten pylvaan ja Kahden kymmenen pylvaan hallin ohi, Marmoripalatsin ohi, Mihailovskin linnan ja Nikolaevskin palatsin, Kazanski katedraalin ja sen pylvaikon ohi, Blagovessenskin sillan ja monien muiden paikkojen ohi, joiden rakentamiseen osallistui serdobolski graniitti. Nama mahtavat rakennukset viela muistavat omaa syntyperaan ja toivovat, etta Laatokka itse ja sen rannoilla olevat arkkitehtuurin muistomerkit suojellaan hyvin.

Joen suun Neva